Jos joku seuraa kirkollisia asioita vain uutisotsikoiden kautta, hän saa perin riitaisan kuvan luterilaisesta kirkostamme. Osin syynä on se, että kirkolliset aiheet ylittävät uutiskynnyksen lähinnä konfliktitilanteissa.

Monet kysymykset kuitenkin tosiasiassa koettelevat kirkon yhteyden rajoja. Saako Satumaa-tangon soittaa jumalanpalveluksessa? Miten uskoa pitäisi mainostaa nuorille aikuisille? Soveltuvatko karismaattiset parantamiskokoukset luterilaisuuteen? Pitäisikö kirkossa siunata homoseksuaaliset parisuhteet? Millaista avioliitto-opetusta kirkossa sopisi antaa?

Haasteita löytyy myös kysymyksistä, jotka koskettavat uskon opillista ydintä. Miten Raamattua ja uskontunnustusta tulee tulkita? Pääsevätkö kaikki taivaaseen? Millaisin sanamuodoin kaste tulee toimittaa? Myös uudelleen elpynyt kiista naispappeudesta voidaan lukea tähän joukkoon.

Onkin vaikea välttyä vaikutelmalta, että Jumalan perheväki on perin inhimillinen yhteisö. Katkerimmissa kiistoissa ratkaisuja on haettu jopa maallisilta oikeusasteilta.

Kirkollinen elämä jää kauaksi ihanteista, ainakin jos lukee uusinta teologista kirjallisuutta. Kansainvälisessä keskustelussa korostetaan vieraanvaraisuutta, avoimuutta ja vuoropuhelua kristillisinä hyveinä. Sitä, että kirkon tulee tarkkailla kolmiyhteisen Jumalan toimintaa "toiseudessa" — elämänmuodoissa ja ajatuksissa, jotka poikkeavat omistamme.

Olisiko aika ottaa nämä ajatukset tosissaan? Ennen ekumeenisia neuvotteluja muiden kirkkojen kanssa tai uskontojen välistä dialogia olisikin hyvä harjoittaa Suomen luterilaisen kirkon sisäistä vuoropuhelua. Vaikka siinä ei saavutettaisikaan yksimielisyyttä, rakkauden ja vieraanvaraisuuden pitäisi vallita.

Yksi hyve, joka tarjoaa lähtökohtia vuoropuhelulle, on suhteellisuudentaju. Taju siitä, että Jumalan todellisuus ylittää inhimillisen käsityskykymme. Jo Uusi testamentti sisältää monia langanpäitä, joista avautuu erilaisia ajattelutapoja. Joudumme sietämään epävarmuutta ja erilaisia tulkintoja.

Tämän ei tarvitse kuitenkaan johtaa uskonkysymysten suhteellistamiseen. Kirkossa saa ja pitääkin väitellä, mikä teologinen malli on paras tai miten kirkollinen elämä pitäisi järjestää. Lopussa kuitenkin pitäisi olla tilaa ystävyydelle, joka ylittää erimielisyydet. Kuvaavasti kirkon elämän ytimessä on ehtoollisen sakramentti, rakkauden ateria.