Espoon piispa Mikko Heikka on ainoa piispa, jolla on internetissä oma blogi (www.pod.fi/heikka). Blogissaan Heikka on pohtinut kirkon tilannetta tuoreista näkökulmista.

Hänen mielestään satatuhatta kirkosta eronnutta pitäisi nähdä myös mahdollisuutena, vaikka jokainen eronnut onkin tietysti tappio. Mahdollisuus liittyy siihen, että yhteiskunnassa on nyt käynnissä suurin henkinen murros sitten uskonpuhdistuksen. Jos kirkko tämän oivaltaa ja uudistuu, eroavien virta voi kääntyä takaisinpäin.

— Jokainen kirkosta eronnut on kirkon tehtävän kannalta raskas asia. Erityisen ikävää tämä on siksi, että joukossa on paljon kirkkoon pettyneitä. On henkilökohtaisia pettymyksiä, kokemuksia kirkon työntekijöistä, jotka ovat hoitaneet tehtävänsä huonosti. Moni on myös pettynyt kirkon kannanottoihin ihmisoikeuskysymyksissä. Ja sitten taas toiset ovat pettyneitä kirkon liberaaliuteen, Heikka pohtii.

Kirkon jättäneiden ja sitä kritisoivien joukossa on erityisen paljon nuoria aikuisia. Tämä nostaa Heikan mieleen 1960-luvun ja 1970-luvun alun, jolloin kirkko sai myös osakseen arvostelua.

— Silloin opiskelijat kritisoivat kirkkoa lähinnä poliittisista, mutta myös kulttuurisista ja maailmankatsomuksellisista syistä. Nyt ollaan samanlaisessa tilanteessa. Enää ei tosin puhuta politiikasta, vaan kyse on eurooppalaisen yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta henkisestä murroksesta, Heikka korostaa.

Viime kerralla kriisiä seurasi aluksi kirkon lamaantuminen, sitten sisäinen keskustelu ja lopulta uudistuminen, jossa kritiikistä otettiin oppia. Nyt ollaan siirrytty lamaantumisesta keskusteluun. Pieniä merkkejä muutoksesta on jo havaittavissa, vaikka myös muutosvastarinta on suurta.

Uskonnollisuudesta henkisyyteen

Heikan mukaan kirkon pitäisi oivaltaa, että jälkimodernissa maail-massa ihmisten kysymykset ja odotukset ovat osin erilaisia kuin ennen. Siksi kirkon pitää opetella kokonaan uusi kieli ja muuttaa myös toimintatapojaan ja rakenteitaan.

— Ruotsalainen tutkija Ann Aldén on kuvannut meneillään olevaa henkistä murrosta uskonnollisen muodonmuutoksen käsitteellä. Perinteisestä uskonnollisuudesta on siirrytty henkisyyteen, selittää Heikka.

Koska ihmisten kysymykset ovat muuttuneet, kirkon vanhat vastaukset eivät tyydytä. Siksi kirkon on etsittävä omasta uskostaan uudenlaisia näkökulmia.

— Kun ihmiset ennen etsivät Jumalaa, joka on jossain ulkopuolellamme, ihmiset etsivät nyt Jumalaa, joka on meissä sisällä. Sen sijaan, että korostetaan Jeesuksen jumaluutta ja kuninkaallisuutta, ihmiset kaipaavat nyt Jeesusta, joka on ystävä ja elämä.

— Ennen usko oli totuutta, nyt se on luottamusta. Aikaisemmin ajateltiin, että olemme syntisiä, tarvitsemme parannusta, nyt me olemme haavoittuneita ja tarvitsemme tervehtymistä. Velvollisuuksien sijasta puhutaan mieluummin itsensä toteuttamisesta. Auktoriteettien ja hierarkkisten rakenteiden tilalle ovat tulleet vastavuoroisuuteen perustuvat verkostot, Heikka luettelee esimerkkejä.

Yksilöt ottavat moraalista vastuuta

Heikan mukaan ihmisten ajattelutavan todesta ottamisen pitäisi näkyä niin kirkon käyttämässä kielessä ja saarnoissa kuin sen käytännön toiminnassa ja tavassa organisoitua.

— Pitäisi esimerkiksi päästä irti vanhakantaisesta ajattelusta, että yksilöllisyys olisi yhteisön kannalta automaattisesti negatiivista tai jotenkin epäilyttävää. Nykypäivän yksilöllisyyteen liittyy se, että yksilö on itsenäinen toimija, jolla on moraalinen vastuu teoistaan. Tällä tavalla toimivat itsenäiset ihmiset verkostoituvat ja rakentavat uudenlaisia vastuullisia yhteisöjä. Kirkon pitäisi tukea tällaista vastuun kantamista.

— Meidän pitää terästäytyä myös ihmisoikeuskysymyksissä. Monia ajaa kirkosta ulos se, että kirkon teot puhuvat toista kuin sanat. Jos kirkko sortaa naisia ja vähemmistöjä, se tekee tyhjäksi koko sanoman. Minusta pitäisi olla selvää, että evankeliumi ei voi olla ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Jos Raamatun avulla sorretaan ihmisiä, Raamatun tulkinnassa on jotain hyvin pahasti pielessä, sanoo Heikka.

Vaikka Heikka korostaa uusia haasteita, hän ei ole kokonaan hylkäämässä vanhaa.

— En tarkoita, etteikö esimerkiksi käsitteitä synti ja armo tarvittaisi. Aina on kuitenkin kuultava, mitä kysytään, ennen kuin annetaan vastauksia. Ja totta kai me tarvitsemme jatkossakin myös järkeä, oppia, totuutta ja hierarkiaa, koska johonkin usko pitää ankkuroida. Mutta pitää oivaltaa, että emme elä vain pään ja järjen aikaa, vaan tunteen ja luottamuksen.

Äärisuuntaukset käyttävät nettiä

Yksi oleellinen yhteiskunnan muutokseen liittyvä asia on piispan mielestä sen oivaltaminen, että kirkon pitää olla vahvasti läsnä niin netissä kuin perinteisessä mediassa. Nyt esimerkiksi kiihkeistä uskoa koskevista nettikeskusteluista puuttuu kirkon työntekijöiden, luottamushenkilöiden ja perusseurakuntalaisten ääni.

— Minunkin blogissani keskustelijat ovat pääsääntöisesti joko vapaa-ajattelijoita tai kirkon vanhauskoisia. Tämä sama ilmiö, äärilaitojen yliedustus, näkyy myös perinteisissä viestimissä ja saamissani sähköposteissa ja kirjeissä. Usein viestit ovat sellaisia, ettei kukaan ilkeäisi sanoa niin kasvoista kasvoihin.

Heikan mukaan kummankin laidan äärisuuntaukset ovat oivaltaneet netin merkityksen.

— Heillä on missio, tehtävä, ja he tekevät ahkerasti työtä sen eteen. Meillä sen sijaan ei ole vieläkään ymmärretty, että läsnäolo verkossa on kirkon työtä, huomauttaa Heikka.

— Toinen esimerkki paikasta, missä kirkko ei ole läsnä, ovat elämäntyyli- eli lifestyle-lehdet. Ne kasvattavat koko ajan levikkiään, mutta kirkon ääni puuttuu niistä, vaikka meillä voisi olla paljonkin sanottavaa ihan omasta perinteestämme, kristillisestä mystiikasta lähtien, jatkaa Heikka.

Kaupungeissa on hengellistä etsintää

Maallistuminen on usein kytketty kaupungistumiseen, mutta Heikan mukaan kaupunkilaistumisen ei pitäisi olla kirkolle ongelma. Ihminen on homo religiosus, uskonnollinen ihminen yhtä lailla kaupungeissa kuin maalla. Hän muistuttaa, että kristinusko syntyi ja kasvoi kaupungeissa. Siellä, missä apostoli Paavali 2000 vuotta sitten liikkui, oli käynnissä samanlainen uskonnollinen etsintä, arvojen sekamelska kuin nykyisin.

— Tämän päivän ihminen on yhtä uskonnollinen kuin ennenkin. Tutkija Kati Niemelän Moderni kirkkokansa –teoksen mukaan uskonnollinen etsintä on jopa lisääntymässä erityisesti kaupungeissa, kertoo Heikka.

Monet torjuvat hengellisen etsintänsä pakenemalla työhön, rahan keräämiseen tai seksiin, jotkut myös idän uskontoihin. Kun sisimmän tyhjyys ei niistä kuitenkaan täyty, ihmiset pettyvät, kyynistyvät ja katkeroituvat.

— 300–400-luvulla elänyt kirkkoisä Augustinus oli tyyppiesimerkki oman aikansa nuoresta aikuisesta. Hän eli erittäin dynaamista elämää, bailasi ja biletti. Kaiken sen jälkeen hänet valtasi tyhjyys: tässäkö on kaikki. Hänen käänteentekevä oivalluksensa oli, että ihmissydän on levoton ja rauhaton, kunnes se löytää levon Jumalassa.

— Moni elää nyt samassa tilanteessa, miettii Heikka.

Mitätön Jumala ei kiinnosta

Augustinuksen löytämä Jumala oli yhtä aikaa pelottava ja vavisuttava ja kuitenkin kiehtova, houkutteleva ja rakastava. Yhdellä sanalla sanottuna dynaaminen.

— Keskeinen kysymys on, millainen on meidän kuvamme Jumalasta. Luulen, että meidän Jumalamme on aneeminen, potee verenvähyyttä. Olemme tehneet Jumalasta pelkän järjen, totuuden ja pään Jumalan, joka ei kiinnosta ihmisiä. He kokevat tällaisen Jumalan kovin mitättömänä ja voimattomana.

Heikan mielestä pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, vaan pitää kertoa Jumalasta, jossa on todellista muutosvoimaa. Keskeisessä roolissa ovat Jeesuksen persoona ja ajatus Jumalan asumisesta meissä.

— Jeesus Kristus on tavallaan Jumalan kasvot maailmalle. Me voimme olla Jumalassa sillä tavalla, että me olemme Kristuksessa. Tästähän jo Paavali puhui. Luterilaisuuden, ortodoksisuuden ja katolisuuden yhdistää ajatus siitä, että usko on Jumalan olemuksellista läsnäoloa meissä. Hän tulee elämäämme sanan ja sakramenttien kautta. Erityisesti kristillisellä mystiikalla on paljon sanottavaa tästä aiheesta.

Heikka ottaa esille Lutherin, jonka mukaan ihminen kokee Jumalan läsnäolon elämässään lahjoittavana rakkautena, ei vaatimuksena. Tämä yhteys on kokonaisvaltainen kokemus, ei vain pään ja järjen asia.

— Jumalan perimmäisen olemuksen, lahjoittavan rakkauden, kääntöpuoli on, että meidän ihmisten tulisi myös olla lahjoja toinen toisillemme. Se on jotain aivan muuta kuin kilpailuyhteiskunnan malli, jossa yritämme lähinnä löydä laudalta toisiamme ja olla toisiamme parempia, miettii Heikka.

Heikan mukaan Jumalan läsnäolosta ihmisen elämässä seuraa jotakin.

— Usko todentuu ihmisten elämässä, arjessa, kodissa, perheessä ja yhteiskunnassa taisteluna ihmisarvon puolesta. Siksi kirkon sanoman ja tekojen on oltava linjassa, muuten usko ei ole uskottavaa.

Kysymyksiä kärsimyksestä ja kuolemasta

Heikan mielestä erityisesti pääsiäinen antaa mahdollisuuksia puhua elämän suurista kysymyksistä.

— Saksalainen teologi Hans Urs von Balthasar sanoi aikoinaan, että elämä itse on ristin muotoinen. Kristus tarjoaa meille samaistumiskohteen: me kärsimme, kuolemme ja nousemme kuolleista hänen kanssaan. Pitkäperjantain ja pääsiäisen merkitys on siinä, että ihmisillä on mahdollisuus miettiä näitä asioita. Eikä vain miettiä, vaan myös kokea esimerkiksi musiikin kautta — hiljainen viikko on passioiden aikaa.

Espoon piispana Mikko Heikka on muutaman viime kuukauden ajan ollut mukana myös käytännön elämän passiossa, kärsimysnäytelmässä. Tuusula, jossa Jokelan koulusurmat tapahtuivat, kuuluu hänen hiippakuntaansa.

— Olen ollut vahvasti mukana Jokela-prosessissa sekä mediassa että niiden henkilökohtaisten viestien kautta, joita minulle on ihmisiltä tullut. Jokela on ravistanut koko suomalaista todellisuuttamme, puhumattakaan niistä ihmisistä, joita nämä murheelliset tapahtumat ovat henkilökohtaisesti koskettaneet.

Heikka sanoo kokemansa perusteella, että ihmisten tärkeimmät kysymykset ovat samoja kuin ennen.

— Ne ovat kysymyksiä kärsimyksestä, kuolemasta, elämän tarkoituksesta ja iankaikkisen elämän toivosta.