Suomi on kunnostautunut kyseenalaisessa tilastossa: täällä esiintyy EU-maista eniten työpaikkakiusaamista.

Lääkärikirjailija Tapani Kiminkinen, joka taistelee työssään henkistä ja fyysistä väkivaltaa vastaan, muistuttaa uudessa kirjassaan Maalaislääkärin viimeisimmät kiusaukset (Tammi 2008), että kiusaamisessa on aina kolme osapuolta: tekijä(t), uhri ja mahdollistajat. Suurin osa meistä lukeutuu mahdollistajiin.

Niin sanottua Pilatus-syndroomaa poteva ihminen pesee kätensä kaikesta, mikä ei muka hänelle kuulu. Keinoja olla puuttumatta tilanteisiin on monia: pako, viitsimättömyys, silmien ummistaminen ("En minä ole mitään huomannut"), selitysten keksiminen ("Sillä oli paha päivä, sitä täytyy ymmärtää"), uhrin syyllistäminen esimerkiksi kääntämällä tilanne päinvastaiseksi, vähättely ("No älä nyt viitsi tehdä numeroa mokomasta"), epäluulo ja vitsiksi kääntäminen.

Työsuojelulakiin on vihdoin saatu asetus siitä, että kiusatun sairastumisen uhka riittää perusteeksi tarttua tilanteeseen ja toimia. Pilatusten sijaan työpaikoilla tarvitaankin viitseliäitä ja rohkeita lähimmäisiä, jotka uskaltavat toimia vaikka pelkäisivät itse joutuvansa hankalan ihmisen maineeseen. Kiusattu tarvitsee tukea.