Leena Niinistö aloitti 1970-luvun alkupuolella kunnanlääkärinä Helsingin maalaiskunnassa, josta tuli pian Vantaan kaupunki. Ainakaan silloin ei lääkärin työhön ollut tarjolla pehmeää aloitusta.

Nuori ammattilainen joutui nopeasti kasvokkain itselleen vieraiden ja vaikeiden asioiden kanssa. Oli kohdattava abortit, pahoinpitelyt, pahat liikenneonnettomuudet ja itsemurhat.

— Monet joutuivat, ja joutuvat, kokemaan syvää surua. Paradoksaalisesti tuntui hyvältä, kun kätkytkuoleman kokenutta äitiä saattoi edes yrittää lohduttaa sillä, että ette tehneet mitään väärin. Ette olisi voineet toimia toisin.

Niinistö muistaa hyvin tilanteen, jossa hän ensimmäistä kertaa lääkärinä koki oman avuttomuutensa. Vaikka kokemus vei voimat, se oli pakko ylittää ja ohittaa. Oli vain keskityttävä kertomaan vanhemmille näiden seitsemänvuotiaan lapsen yllättävästä kuolemasta.

— Silloin jouduin miettimään, mikä minun paikkani ja osani voisi oikein ollakaan.

Pikavauhtia kertyneiden kokemusten myötä Leena Niinistö koki vanhenevansa nopeasti.

— Se, että etenkin nuoret lääkärit tuntuvat viihtyvän keskenään, voi liittyä lääkärintyön luonteeseen. Muiden ikätovereiden elämänkäsitykset ja -kysymykset saattavat vaikuttaa aika kaukaisilta, pohtii Niinistö ja kertoo, että nopean vanhenemisen kokemus on kuitenkin tasoittunut ja hävinnyt vuosikymmenten mittaan.

Mutta yhä edelleenkin lääkärin työssä joutuu näkemään, ettei elämä ole "reilua", vaan satunnaista ja arvaamatonta

— Monet ihmiskohtalot ovat niin epäreiluja, että tulen välillä vihaiseksi. En tiedä, miten tätä työtä kestää, jos lääkäri itse tai hänen oma elämänsä on rosoinen. Minulla oli onnellinen lapsuus, lapsuudenperhe ja oma perhe, eli on ollut pohja, jolta ponnistaa.

Sotaveteraani-isän toivottu tytär

Leena Niinistö on lähtöisin maaseudulta, Pohjois-Hämeestä.

— Olen sotaveteraani-isän ensimmäinen, erittäin toivottu lapsi. Kun äitini odotti minua, sota ei ollut vielä loppunut.

Sortuvalta Karjalan Kannakselta isä kirjoitti kotiin: "Sitten kun tämä loppuu, alkaa elämä." Tykkien yhä jylistessä hän keräsi mansikoita syntymättömälle lapselleen.

— Nykyäänkin kaikki lapset ovat kallisarvoisia, mutta miksei läheskään aina näytä siltä? Niinistö pohtii.

Hän muistelee lapsuusaikansa hellää huolenpitoa ja myönteistä elämisen voimaa: sen vallassa niin miehet kuin naiset puskivat yhdessä eteenpäin paljon nykyistä vaatimattomammissa oloissa.

Sotakokemuksestaan miehet ja isät eivät paljon puhuneet vaimoilleen tai etenkään lapsilleen.

— Puhumiseen tarvittiin toisia miehiä, saunaa, ja varmaan viinaa. Kun isä, eno ja setä menivät saunalle, äiti käski meidän lasten antaa miesten olla rauhassa.

Lapsuuden maailmaa hallitsi yhteinen odotus siitä, että elämä menee parempaan päin. Sellaisessa ilmapiirissä saattoi rauhassa miettiä ammattitoiveitaan ja kysellä, kuinka paljon pitäisi lukea, että pääsisi karjakoksi.

Naapuritalon aitauksessa olleet neljä hevosta kiinnostivat. Kun naapurin pojasta tuli eläinlääkäri, alkoi Leena miettiä itselleen samaa ammattia.

— Silloin isä puuttui tekemisiini, minkä hän teki aika harvoin. Hänen mielestään maalaiseläinten kanssa tarvittiin sellaista voimaa, joka minulta puuttui.

Eläinlääkärikunta naisistui vasta myöhemmin — ehkäpä työnkin muuttuessa.

— Rupesin ajattelemaan, että ryhtyisin lääkäriksi, jos vain pääsisin. Taustalla oli vanhanaikainen halu olla tarpeellinen ja hyödyllinen, tehdä jotain ihmisten hyväksi ja ihmisiä varten.

Sodan jälkeisten suurten ikäluokkien ongelmat eivät koskeneet Leena Niinistöä, joka kuuluu niitä edeltäneeseen pieneen ikäluokkaan. Opiskelupaikka avautui, eikä työpaikan löytäminen tuottanut ongelmia.

— Vuonna 1973, lääkäripulan aikaan, minusta tuli Katriinan sairaalan ylilääkäri. Kyllä minulle olisi vuosikymmenten mittaan ollut tarjolla muutakin työtä, mutta ei ole ollut mitään syytä vaihtaa paikkaa.

Pitkän työrupeaman ovat omalta osaltaan mahdollistaneet eri mittaiset virkavapaudet. Niiden aikana Leena Niinistö kokee voineensa ottaa etäisyyttä työhönsä ja uudistua.

Välillä lääkäri on yhdessä perheen kolmen lapsen kanssa seurannut ulkomailla työskennellyttä puolisoaan Amerikkaan, Pariisiin ja Wieniin — ja työskennellyt itse Terveydenhoidon oikeusturvakeskuksessa tai Sosiaali- ja terveysministeriössä. Leena Niinistö on myös väitellyt lääketieteen tohtoriksi.

Terveyskeskussairaalan arkea

Katriinan sairaala on Vantaan ainoa terveyskeskussairaala. Sen eri osastoilla hoidetaan erikoissairaalasta tulleita, toipumassa olevia potilaita sekä pitkäaikaissairaita.

— Konfuusio-osastolla hoidetaan eri syistä sekavia ihmisiä. Toipuminen ja se voiko ihminen palata omaan kotiin, perheen luo tai muuhun hoitopaikkaan, riippuu paljolti sekavuuden syystä, esittelee ylilääkäri.

Muistisairauksien lisäksi on sairaalassa viime aikoina paneuduttu muun muassa vanhenemisen ja alkoholinkäytön yhteyksiin. Vanheneva elimistö sietää alkoholia huomattavan huonosti.

— Sekä aivohalvauksen saaneita että Peijaksessa leikattuja lonkkamurtumapotilaita hoidetaan omilla kuntoutusosastoillaan. Haavaosastolla hoidetaan syviä ja hankalia haavoja, pahoja säärihaavoja ja ihonsiirtoleikkauksessa olleita. Infektio-osastolla joudutaan olemaan tarkkana hygienian kanssa, jatkaa Niinistö.

Päiväsairaalan puolella voi esimerkiksi sokeritautiin sairastunut opetella elämään sairautensa kanssa.

Kun lääkäreistä on ollut pulaa, on myös ylilääkärin vastuulla ollut jokin osasto. Tätä nykyä kaikki lääkärinvirat on täytetty, ja ylilääkäri on voinut keskittyä sairaalan johtamiseen, henkilökunnan työn tukemiseen ja yhteyksien hoitamiseen.

Ylilääkärin arki ei ole aina kovin kaukana potilastyöstä: työpöydälle osuu usein jokin reseptiasia, ja sinne tulevat hoitoa ja sairaalan toimintaa koskevat palautteet.

— Jos aina kaikki menisi niin, että kaikki voisivat olla tyytyväisiä, tämä työ olisi helppoa, toteaa Niinistö, joka on paneutunut terveydenhuollon ongelmakohtiin myös potilasvahinkolautakunnan jäsenenä.

Leena Niinistö muistaa, kuinka kirkkoherra Juhani Kopposela 1970-luvulla lupasi, että sairaalaan saataisiin sairaalateologi.

— Niistä ajoista asti täällä on ollut sairaalapappi. Hän lähestyy ihmisiä ja on keskustelukumppanina niin potilaille kuin lääkäreille ja hoitajille.

Niinistön mukaan sairaalapappi on tasapainottava tekijä muistuttaessaan, että ihmisillä on myös henkisiä ja hengellisiä tarpeita.

— Sairaalapappia ja vapaaehtoisia saattohoitajia tarvitaan etenkin saattohoito-osastolla, jossa he täydentävät arvokkaalla tavalla ihmisen kokonaishoitoa.

Lääkäri näkee tieteen ja elämän rajat

Leena Niinistö on valtakunnallisen terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan jäsen. Viimeksi hän on ollut työstämässä vanhustenhoidon eettisiä näkökulmia.

— Linjauksessa korostetaan itsemääräämisoikeutta. Se toteutuu esimerkiksi siten, että vanhus saa halutessaan asua kotonaan niin pitkään kuin mahdollista, ja hoito tulee sinne, missä sitä tarvitaan — ja että hän myöhemminkin voi aidosti valita, minne siirtyy.

Niinistö vakuuttaa, että dementtiselläkin ihmisellä voi olla mielipiteitä, joita on kuunneltava.

— Jos mielipiteet ja käsitykset ovat epärealistisia, voidaan omaisten kanssa miettiä, mikä mahdollisesti olisi vanhuksen toive, jos hän voisi sellaisen esittää.

Niinistö torjuu käsitykset, joiden mukaan vanhoja ihmisiä ei hoidettaisi yhtä hyvin kuin nuorempia.

— Jossain vaiheessa esimerkiksi sydämen ohitusleikkauksissa oli seitsemänkymmenen vuoden ikäraja, mutta nykyään sitä ei ole. Ikävuodet eivät ratkaise, sillä leikkauksen tuottamaa hyötyä — tai haittaa — arvioidaan iän lisäksi suhteessa potilaan sairaudentilaan ja kuntoon.

Vaikka yleinen tietämisen taso on noussut, Leena Niinistön mukaan ihmiset tuntuvat ymmärtävän aikaisempaa vähemmän ihmisen biologiasta, sairaudesta ja vanhenemisesta.

— Maalaisympäristössä ihmiset elivät lähempänä sairastamista ja kuolemaa. He tunsivat paremmin elämisen lakeja. Nykyään moni ajattelee, että kaiken voi hoitaa ja parantaa. Niinpä, jos vanha äiti ei tullutkaan vaikean aivovaurion jälkeen kuntoon, päätellään, että sairaalassa on tehty jotain väärin.

— Ihmisillä on melkein rajaton luottamus lääketieteen kykyyn ratkaista ongelmia, toteaa Niinistö, jonka mielestä Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen kirjoittaa osuvasti: "Lääkäri näkee tieteen rajat, mutta myös yhteiskunnan mahdollisuuksien rajat, omat rajansa, – – ja elämän rajat."

Rajoilla liikuttaessa tarvitaan tietoa, kokemusta ja viisautta.

Parantaja pitää huolta myös parantumattomasta

Leena Niinistö on jäämässä eläkkeelle. Hän tekee viimeisen työpäivänsä ylilääkärinä hiljaisella viikolla, kiirastorstaina. Uransa aikana hän on nähnyt lääkärin työn pirstoutuvan, kapeutuvan ja teknistyvän.

— Ongelmana on usein se, ettei kukaan ota kokonaisvastuuta. Tutkitaan erikseen ja eri paikoissa silmiä, niveliä ja virtsavaivoja, eikä huomata yhteistä tekijää syndroomalle.

Pitkälle menevän erikoistumisen lisäksi lääketieteessä tarvittaisiin kokonaisuuksien hahmottajia. Niinistön mielestä näkemyksiä lääkärin työn kehittämiseen voitaisiin etsiä vaikkapa Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin toiminnasta.

Niinistö toimi 2000-luvun alussa seuran ensimmäisenä naispuheenjohtajana. Seura perustettiin 1880-luvulla. Maassa oli jo ennestään ruotsinkielinen lääkäriseura.

— Seura alkoi tehdä työtä suomen kielellä, ja aivan aluksi oli luotava terveyssanasto suomen kielellä. Haluttiin edistää terveyttä kansaa valistamalla. Julkaisutoiminnassa uusinta on netissä toimiva Terveyskirjasto. Sieltä löytyy ajan tasalla olevaa, luotettavaa tietoa, netin kirjavalaatuisen tarjonnan keskellä.

Jo seuran alkuaikoina lääkäriä pidettiin kahdenlaisena asiantuntijana: parantajana ja terveydenhuollon toteuttajana.

— Toivoisin, että parantajan rooli vahvistuisi tulevaisuudessa. Parantaja yrittää tehdä potilaan elämästä jollain tavalla parempaa silloinkin, kun sairaus on parantumaton.

Kannustukseksi ja opastukseksi omalle työlleen ja siihen liittyville eettisille pohdinnoilleen on Leena Niinistö kirjoitellut vuosien mittaan kalentereidensa alkuun mietelauseita. Vanha tuomarinohje neuvoo: "Se mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan", ja taidemaalari Eero Järnefelt vakuuttaa: "Vain tosi on pysyväistä."

Monet lauseista sopivat hyvin myös uuteen elämänvaiheeseen, jossa Niinistö aikoo entistä enemmän keskittyä viiteen lapsenlapseensa ja puolivilleihin puutarhakasveihin.