Pienten koululaisten luottoäiti

Tänään minä vain istun, enkä tee mitään, tahtoisi Khalida Muhammed sanoa miehelleen naistenpäivänä. Tosin se ei onnistu ainakaan tänä vuonna, sillä hän on luvannut osallistua monikulttuurisen naistenpäivänjuhlan paneelikeskusteluun.

Khalida on Irakin kurdi. Mieluummin hän puhuu kotimaastaan Kurdistanina.

— Omassa maassani naisten asema on epätasa-arvoinen, mutta siellä naistenpäivä on suuri juhla. Suomalaisille päivä ei tunnu olevan niin tärkeä, Khalida pohtii.

Khalida oli 15-vuotias paetessaan perheensä kanssa Iraniin ja sieltä Pakistaniin.

Yhdentoista Pakistanissa eletyn vuoden aikana hänen elämässään tapahtui suuria muutoksia. Vanhemmat kuolivat, sisarukset muuttivat Yhdysvaltoihin ja Khalida itse avioitui ja sai kaksi tytärtä. Nuorempi lapsista oli yhdeksän kuukauden ikäinen, kun Khalida perheineen muutti Rovaniemelle. Toukokuinen pikkukaupunki tuntui viileältä. Khalida muistelee kiitollisena silloista naapuriaan, joka tuli apuun, vaikka yhteistä kieltä ei löytynytkään.

— Hän on minulle edelleen tärkeä ihminen. Sairastuneelle lapselle äiti on paras lääke, hyvän ystävän seura tuntuu samalta. Kun toisen ihmisen kanssa voi nauraa yhdessä, hänestä tulee läheinen.

Irakissa on tärkeää pitää yhteyttä perheen, naapurien ja sukulaisten kanssa. Samanlaista välittömyyttä Khalida kaipaisi myös Vantaalle.

— Olen asunut täällä Länsimäessä melkein neljä vuotta. Naapureille sanotaan hei, mutta heitä ei kutsuta kahville. Meidän kulttuurissamme apua tarvitsevaa ei jätetä yksin.

Khalida opiskeli Rovaniemellä suomea. Kerran suomen kielen opettaja sairastui, ja opiskelijat päättivät mennä tervehtimään häntä kukkien kera. Toinen opettaja ehti hätiin kieltämään vierailun. Khalida hämmästelee tapaus-ta vieläkin.

— On hyvä, että on sairaaloita. Mutta jos naapuri kysyisi sairastuessani, tarvitsenko apua, tuntisin oloni heti paremmaksi.

Khalida toimii ala-asteella koulunkäyntiavustajana. Sosiaalinen ja puhelias nainen viihtyy työssään.

— Kun joutuu jättämään kotimaansa, on pakko olla vahva. Ehkä minun on myös helpompi ymmärtää maahanmuuttajalapsia. Olen huomannut, että he turvautuvat minuun, Khalida pohtii.

Kulttuurierojen takia kahden tyttären äiti joutuu pohtimaan rajoja ja vapautta lastenkasvatuksessa.

— Kurdistanissa ja Irakissa lapsilla on tiukempia sääntöjä kuin Suomessa. Mielestäni suomalaiset saisivat antaa enemmän aikaa lapsilleen, samoin rajoja. Lapset ovat tärkeämpiä kuin työ. Työtä voi tehdä myöhemminkin, mutta kuinka ohjata lapsia, jos he oppivat väärän suunnan, Khalida kysyy.

Hän löytää hyviä ja huonoja puolia sekä uudesta että vanhasta kotimaastaan.

— Sodanjälkeisessä Irakissa demokratia ja tasa-arvo eivät toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. On hyvä, että täällä ihmiset saavat vapaasti valita uskontonsa, eikä se näy päällepäin, Khalida toteaa.

— Kun tulin Suomeen, kaikki pelotti. Olen asunut täällä yli 7 vuotta, ja uskallan käydä töissä, opin kielen ja tutustuin ihmisiin. Rohkenen myös sanoa, jos koen jonkun asian olevan väärin. Onhan Suomessa demokratia.

Elämäni tärkein nainen

— Niitä on kaksi: äitini ja opettajani. Kotimaassani sanotaan, että hyvä opettaja on lapselle toinen äiti. Lapset oppivat kotona äidiltä ja koulussa opettajalta.

Nainen jota arvostan

— Minulla oli Rovaniemellä naapuri, joka tuli auttamaan vaikka elekielellä ja viittomalla, kun en vielä osannut suomea. Hän tuntuu edelleen läheiseltä.

Unelmieni naistenpäivä

— Kotimaassani naistenpäivänä juhlitaan ja syödään herkkuja. Toivoisin, että Suomessakin naiset juhlisivat kunnolla omaa päiväänsä.

Nukketeatteria ja pyhiä naisia

Lääkäri Julia Risak asuu fysiatrimiehensä kanssa Koivukylässä.

— Työ on meille molemmille tärkeä asia. Venäjällä meillä oli paljon töitä. Toivomme, että tulevaisuudessa voisimme tehdä työtä Suomessa, Julia toteaa.

— Mutta minusta on tärkeää myös olla yhdessä perheen kanssa, hän lisää.

Tällä hetkellä Julian elämän tärkeysjärjestyksen kärkeen kuuluvatkin lapset, sillä Venäjältä muuttanut lastenlääkäri ei saa Vantaalta töitä, ennen kuin hän oppii paremmin suomen kielen.

Julian 4-vuotias tytär on pukeutunut kauniiseen mekkoon ja hiukset on palmikoitu. Julia on järjestänyt Koivukylässä toimintaa paitsi omalle tyttärelleen myös alueen muille venäläislapsille. Yhdessä toisten äitien kanssa ideoitu taidekerho vaalii vanhempien kotimaan kulttuuria. Kerho on Julialle sydämen asia. Tilat sille järjestyivät Koivukylän kirjaston kerhohuoneesta.

Kerhon toimintaan kuuluu taidepajoja ja nukketeatteria. Pitkän pöydän ääreen kokoontuu kaksi kertaa viikossa kymmenen lasta askartelemaan, piirtämään ja valamaan savea.

Julia näyttää venäjänkielistä satukirjaa, jonka kansikuvassa ukko ja akka jahtaavat kadonnutta leipää. Satu on tuttu myös suomalaisesta kansanperinteestä, tosin meillä leipä on vaihtunut juustoksi. Esimerkiksi tästä sadusta Julia on dramatisoinut nukketeatteriesityksen.

— Näin lasten venäjänkielentaito pysyy yllä, ja vanhemmat ovat tyytyväisiä yhteisölliseen toimintaan.

— Meille on tärkeää olla yhdessä ja auttaa lapsia. Aluksi teimme kaiken itse, nyt olemme saaneet mukaan myös taideopettajan, Julia kiittelee.

Kukin lasten vanhemmista auttaa taitonsa mukaan, joku viulua soittamalla, toinen roolipukuja ompelemalla.

Venäläiseen joulujuhlaan pakkasukkoineen ja lumityttöineen osallistui 40 lasta.

— Oman kulttuurin vaaliminen tekee hyvää sielulle, Julia sanoo.

Kansainvälisen naistenpäivän Julia muistaa lapsuudestaan suurena juhlana. Itse hän viettää kuitenkin mieluummin äitienpäivää.

— Silloin isäni valmisti aina ruoan. Nyt kun olen itse aikuinen ja äiti, toivoisin että perheeni juhlisi äitienpäivää samalla tavalla, Julia vihjaa.

Työn ja perheen lisäksi usko on Julian elämässä tärkeällä sijalla. Hän käy usein Tikkurilan suomalaisessa ja toisinaan Helsingin venäläisessä ortodoksikirkossa.

Julia on myös tutkinut Venäjän kirkon pyhien naisten elämänkertoja ja kirjoittanut artikkeleita heidän ajatuksistaan. Hän on perehtynyt myös lastenkasvatuksen historiaan. Tekstit löytyvät -Julian aviomiehen nettisivuilta, tosin ne on kirjoitettu venäjäksi.

Julia kirjoittaisi mielellään enemmänkin, mutta lasten taidekerho vie tällä hetkellä suuren osan hänen ajastaan. Tärkeitä oivalluksia pyhien naisten parissa tehty tutkimus- ja kirjoitustyö on kuitenkin synnyttänyt.

— Maailma voi muuttua vasta, kun ihminen muuttuu ensin itse, Julia tiivistää.

Elämäni tärkein nainen

— Äitini. Hän on minun esikuvani. Hän on hyväsydäminen ja tunnollinen lääkäri, hyvä sielu.

Nainen jota arvostan

— Venäjän kuningatar Alexandra, Nikolai II:n vaimo. Hän oli esimerkillinen ihminen, ja viiden lapsen äiti.

Unelmieni naistenpäivä

— Kotona perheen parissa.

Koti-ikävä ei hellitä

Ensi vuonna lähihoitajaksi valmistuva Ifraax Omar muutti Somaliasta Suomeen vuonna 1993. Hänen koti-ikävänsä ei ole hellittänyt, mutta perheen neljä lasta viihtyvät hyvin Korson Mikkolassa.

Mikkolan alueella asuu useita somaliperheitä, ja he tapaavat toisiaan usein.

— Mutta suomalaisiin on tosi vaikea tutustua, en osaa sanoa mistä se johtuu, Ifraax miettii.

Lapsuuttaan Somaliassa Ifraax kuvailee "ihan tavalliseksi". Hän joutui kuitenkin jättämään kotimaansa ollessaan vain 11-vuotias. Nuori tyttö muutti äitinsä kanssa Saudi-Arabiaan.

— Asuimme siellä talossa, jossa olimme naapuriemme kanssa kuin iso perhe. Täällä en tunne meidän talostamme ketään, Ifraax pahoittelee.

Ifraaxin aviomies asui jo Kotkassa, kun vaimo kolme vuotta myöhemmin saapui talviseen satamakaupunkiin. Vaikea kieli ja vaihteleva sää vaikeuttivat sopeutumista. Arkielämä kielitaidottomalle oli hankalaa, eikä esimerkiksi lääkärissä käynti sujunut ongelmitta. Kaunis kesä kuitenkin lohdutti.

Nykyään elämä on helpompaa. Ifraax opiskelee Koivukylän ammattioppilaitoksessa lähihoitajaksi. Hän tahtoo erikoistua vanhustyöhön, ja tällä hetkellä on meneillään harjoittelujakso vanhainkodissa. Kulttuurieroja tulee vastaan sielläkin.

— On paljon vanhuksia, joita heidän lapsensa eivät käy katsomassa. Se ihmetyttää minua. Somaliassa vanhukset kuuluvat yhteisöön. Heitä ei ikinä laitettaisi vanhainkotiin, Ifraax kertoo.

Kolmen pojan ja yhden tyttären äiti on miettinyt paljon, minkälaisen islamilaisen uskonnollisen kasvatuksen hänen lapsensa saavat Suomessa. Aihe mietityttää muitakin somaliperheitä. Niinpä he järjestävät lapsilleen uskontokasvatusta viikonloppuisin. Opetustunnit pidetään vuorollaan kunkin perheen kodissa.

— Joskus lapset saattavat kysyä, miksi tällaista pitää olla. Uskonto on kuitenkin tärkeää jokapäiväisessä elämässä, varsinkin pienille lapsille. Mutta ei ole helppoa kasvattaa lapsia vieraassa kulttuurissa, Ifraax pohtii.

Ifraaxin lapset käyvät Mikkolan koulua ja puhuvat keskenään suomea ja somaliaa. Heillä on paljon suomalaisia kavereita.

Vanhempiensa kotimaassa lapset pääsivät käymään viisi vuotta sitten. Siellä he tapasivat Ifraaxille tärkeän ihmisen, hänen mummonsa.

— Mummoni oli minulle kuin toinen äiti. Olimme kavereita, ja puhuin hänelle sellaisista asioista, joita en uskaltanut puhua äidin kanssa. Minusta tuntui, että lasten olisi tavattava hänet. Kun sitten tulimme Somaliasta takaisin Suomeen, niin kuulimme pian, että mummoni oli kuollut. Onneksi lapseni ehtivät nähdä hänet.

— Lapsille matka oli elämys, vaikka ei vastannutkaan sitä mielikuvaa, mikä heillä maasta oli, Ifraax kertoo.

Ifraax ja hänen miehensä muuttaisivat mielellään takaisin Somaliaan, mutta lapset tuntevat itsensä suomalaisiksi. Entä kuinka Ifraax itse kokee elämänsä uudessa kotimaassaan naisena?

— Kyllä täällä on tietysti erilaista kuin Somaliassa, jossa kaikki on minulle tuttua. Olen joutunut kohtaamaan täällä erilaisia tilanteita, ja ne ovat opettaneet minulle elämästä paljon. Mutta muuten tunnen olevani ihan tavallinen nainen.

Elämäni tärkein nainen

— Mummoni. Hän oli minulle kuin äiti. Hän oli vahva nainen.

Nainen jota arvostan

— Elisabeth Rehn, sillä hän on rohkea nainen.

Unelmieni naistenpäivä

— Haluaisin viettää isot juhlat somalinaisten kanssa.

Kansainvälinen naistenpäiväjuhla la 8.3. klo 17–20 Vernissassa, Tikkurilantie 36. Ohjelmassa musiikkia ja tanssia eri maista, paneelikeskustelu ja yhteistanssia. Pääsymaksu 1 euro.