Unohdin merkkipäiväsi, Jeesus. Monet niistä: Marianpäivän, jolloin enkeli kertoi tulevasta syntymästäsi kokemattomalle nuorelle tytölle. Syntymäpäivänäsi touhusin kaikenlaista muuta. Kuolemasi muistoa vietin haukotellen ja säätä moitiskellen — koskapa se meitä tyydyttäisi, on vielä liian kylmää kevääksi ja aina vain liian hailakkaa talveksi.

Juhlat merkitsevät pelkkää vapaapäivää. Niille, jotka ovat muutenkin "vapaalla" — monille sairaille, työttömille, yksinäisille — hiljaiset, tapahtumaköyhät vapaa-ajat voivat olla hyvin ankeita. Kuljeskelu ankeilla kevättalven kujilla ilman ystäviä ja rahaa ei ole kovin juhlallista.

Missä me voisimme kaikki kokoontua? Kioskilla vai kirkossa?

Minulla on lapsellinen unelma: haluaisin kauniin olohuoneen, joka olisi kaikille avoin. Kirkon olohuone ei olisi saarnojen kuuntelua tai syvällistä ongelmista keskustelua varten, ei pelkästään vaativille musiikkiesityksille, ei "kohderyhmille", vaan kaikille. Avoin, avara, vapaa tila — ja aika.

Voisiko siellä vallita läsnäolo? Ihminen, ihmisiä, jotka olisivat kysymyksiä, keskusteluja ja rukousta varten läsnä. Eivät tarjoamassa, manipuloimassa, vaikuttamassa. Siellä soisi joskus hiljainen musiikki, joskus ei. Kirjoja, lehtiä, kahvia, teetä, lämpöä ja kauneutta.

Sisäisen tilan avartuminen kohti lepoa ja hiljaisuutta on lahja. Pakolla sitä ei voi omistaa, eikä kaupata toisille. Julistusta ja kiihkoilua se väistää, teorioita tai koulukuntia siitä ei voi rakentaa. Se on yksityistä ja samalla jaettavissa. Se ei aseta "fiksuusvaatimuksia", ei käytä minkäänlaista arvoasteikkoa tai seulaa. Uskon merkkejä tai tunnustuksia ei tarvita.

Sydämen kirkko. Sielun syvä hiljaisuus, jossa kaikki minussa ja sinussa lepää ilman ponnistusta, ilman pelkoa.