Pitkä ja hoikka nuori nainen kättelee hymyillen Porvoon suomalaisen seurakuntakodin aulassa. Punasävyinen tunika näyttää kauniilta tummalla ihmisellä. Alta näkyy papin musta paita ja "sokeripala", valkoinen panta kauluksen alla.

Hanna Kiiskinen vihittiin papiksi viime kesäkuun alussa Helsingin tuomiokirkossa. Työ viransijaisena Porvoon suomalaisessa seurakunnassa pääsi vauhtiin jo kesän rippileireillä. Tuore pappi tapaa työssään paljon nuoria aikuisia ja näiden lapsia, sillä Kiiskisen vastuualueena on lapsi- ja perhetyö.

— Kastekodeista saatetaankin toivoa nuorta pappia, Kiiskinen kertoo.

Ensi näkemältä 26-vuotias pastori voi joistakin seurakuntalaisista tuntua yllättävän nuorelta.

— Sinäkö se oletkin, on joissakin yhteyksissä sanottu. Kun on vasta aloittanut, ihmiset eivät tunne entuudestaan, Kiiskinen hymyilee.

Vaikka nuoruus voi yllättää, papin sukupuoli ei kuitenkaan ole tuottanut ikäviä yllätyksiä.

— Täällä Porvoossa ei ole ollut vastustusta, mutta kahveilla ihmiset usein kysyvät, miltä median välittämä naispappeuskiista minusta on tuntunut, Kiiskinen kertoo.

Naispappi olikin ihme

Hanna Kiiskisestä tuntuu melko kaukaiselta, että naisten pappeus näyttää olevan joidenkin silmissä punainen vaate. Hän ei ollut edes kouluikäinen maaliskuussa 1988, kun papiksi vihittävien joukossa oli ensimmäistä kertaa molempien sukupuolten edustajia.

— En edes muista aikaa ennen naispappeutta. Olen kotoisin Espoosta ja tottunut siihen, että on paljon erilaisia pappeja ja muutenkin monikulttuurista kaupunkielämää, hän sanoo.

Helsingin yliopistossa teologiaa opiskellessaan Kiiskinen sanoo saaneensa tottua erilaisiin katsantokantoihin. Osa Pohjois-Suomesta kotoisin olleista opiskelukavereista näki ensimmäisen naispuolisen papin vasta etelään muutettuaan.

— Tajusin, miten erilaisista taustoista ihmiset tulevat. Olen kiitollinen siitä, ettei ole tarvinnut miettiä omaa naiseuttaan tästä näkökulmasta, kun pappeudessa on muutenkin paljon mietittävää, Kiiskinen huomauttaa.

Monien opiskelutovereiden kotipaikkakunnilla ja suvuissa ovat mielipiteet jakaantuneita.

— Heidän pitää samalla sitten muodostaa omaa teologin tai papin identiteettiä. En tiedä, miten minä olisin sellaisesta selvinnyt. Oma perheeni on kannustanut, hän iloitsee.

Maailmankatsomukset kiinnostivat

Hanna Kiiskinen ei ajatellut välttämättä ryhtyvänsä papiksi, kun hän hakeutui opiskelemaan teologiaa lukion jälkeen.

— Uskonnot ja maailmankatsomukset kiinnostivat ja se, miten ihmiset jäsentävät maailmaa niiden kautta, hän kertoo.

Myös äidinkieli ja kirjallisuus olisivat olleet mieluisia opintosuuntia.

— Jotkut ihmiset kertovat vahvoja tarinoita siitä, kuinka he ovat tajunneet kirkon työn olevan heitä varten. Minulla ei sellaista ole. Mutta ei tätä työtä voi ruveta tekemään, jos ei ole miettinyt asiaa ja koe jonkinlaista kutsumusta. Pappeus on asia, jota täytyy miettiä ja jonka kanssa pitää painiskella, nuori pastori pohtii.

— Kyllä minulla on ollut erilaisia vaihtoehtoja avoinna, papin ammatti oli vain yksi niistä, hän sanoo.

Valmistuttuaan Kiiskinen toimi vähän aikaa eksegetiikan jatko-opiskelijana. Alalla tutkitaan Raamatun syntyhistoriaa ja paneudutaan heprean- ja kreikankielisiin vanhoihin teksteihin.

— Populaarilehdistössäkin nousee toisinaan esiin raamatuntutkimukseen liittyviä asioita, joista ihmiset haluavat keskustella. Tällainen aihe on ollut esimerkiksi Juudaksen evankeliumi. On hyvä olla kartalla ajankohtaisten tieteeseen liittyvien asioiden suhteen, hän sanoo.

Elämänkokemusta hankkimassa

Koulutuksesta huolimatta uuden ammatin opetteluun kuuluu paljon haasteita.

— Alussa kesti tottua siihenkin, että soittaa tuntemattomalle ihmiselle, Hanna Kiiskinen kertoo.

Ennen papiksi vihkimistä tulevat papit käyvät läpi niin sanotun ordinaatiokoulutuksen, jossa perehdytään papin työn käytännön puoliin: byrokratiaan ja kasteiden, vihkimisten ja hautaamisten järjestelyihin.

— Mutta miten yksityiskohtaisesti siinä nyt voi käydä läpi asioita ilman, että ihmiset ovat oikeasti läsnä, Kiiskinen naurahtaa.

Lyhyt elämänkokemus tuntuu nuoresta papista toisinaan hankalalta. Voi olla vaikea samastua toisten ihmisten tuntemuksiin.

— Hautajaiset ovat haastava tilanne. Ne koen vaikeimmiksi. Monesti on sellainen olo, ettei ole sanottavaa. Mutta seuraava kysymys onkin, onko kenelläkään, Kiiskinen pohtii hiljaa.

Yksi työn tuoma haaste on, että pappi joutuu olemaan suuren osan ajasta esillä.

— Esilläoloon ei opiskellessa tottunut. Yritän aistia tunnelmasta, miten mikäkin tilanne ihmisten kanssa sujuu. Pyrin olemaan herkkä sille, mutten voi kuitenkaan pelkästään ajatella sitä. Pää hajoaisi. Eihän kaikkia voi miellyttää, Kiiskinen nauraa.

Muillekin kuin kolmelle prosentille

Hanna Kiiskinen nauttii ihmisten kanssa olemisesta.

— Kirkkoa kritisoidaan siitä, että se pyörittää piirejä kolmelle prosentille seurakuntalaisista, eikä ole muiden kanssa tekemisissä. Perusviikossani menee kuitenkin pari päivää siihen, että tapaan muitakin kuin aktiiviseurakuntalaisia, kun keskustelemme toimituksista ja käyn kodeissa, Kiiskinen kertoo.

Hän sanoo miettineensä, pitäisikö papin muutenkin nähdä seurakuntalaisia enemmän. Puhutaan, että kirkon pitäisi tulla ihmisiä lähemmäksi ja tarjota enemmän kontaktipintaa.

— Lapsiperheillä on täällä rakennusprojektinsa ja vanhemmilla usein pitkät työmatkat Helsinkiin. Siinä vaiheessa tuntuu aikamoiselta vaatimukselta, että kirkkokin odottaisi heiltä aktiivisuutta, hän sanoo.

— On hienoa, että halutaan järjestää kastejuhla ja seurakunta saa olla mukana siinä tärkeässä kohdassa, hän huomauttaa.

Omaa roolia joutuu miettimään

Hanna Kiiskisen opiskeluajat eivät ole niin kaukana, etteikö elämänmuutos ammatinvalintaa koskevine pohdintoineen olisi hänen elämässään läsnä. Hän sanoo miettineensä papin identiteettiä varsinkin ennen vihkimystä vuosi sitten. Se tuntui hänestä olennaiselta ordinaatiokoulutuksessakin.

— Mutta kun pääsin työhön ihmisten keskelle, pohdinta on jäänyt vähemmälle, Kiiskinen sanoo.

Työ vie mennessään, tilanteet vaihtuvat ja nuori ihminen huomaa pärjäävänsä liperit kaulassa.

— Kastekodeissa ei kukaan kyseenalaista, "miks sä oot pappi". Heille asia on selvä. Sekin auttaa omaksumaan tätä roolia, Hanna Kiiskinen kertoo.

Ensimmäisen naispappisukupolven kutsumus on kantanut

Ensimmäinen nainen suoritti teologisen tutkinnon Suomessa vuonna 1913. 50 vuotta myöhemmin teologeiksi valmistuneille naisille perustettiin lehtorin virka kirkon työhön.

Ensimmäiset naispuoliset papit vihittiin 6. maaliskuuta 1988. Kirkolliskokous oli päättänyt asiasta äänestyksellä kaksi vuotta aikaisemmin.

— Tuntui hieman hämmentävältä se, miten nopeasti asenteet olivat tulleet 1980-luvulla myönteisimmiksi. Yhtäkkiä olikin mahdollista se, mikä vielä valmistumiseni aikaan 1981 kuitattiin sanomalla "kyllähän tekevä nainen aina töitä löytää!", Naisteologit-yhdistyksen puheenjohtaja Pirkko Poisuo muistelee.

Vihkimyksiä järjestettiin alussa kuukausittain, sillä kirkossa jo työskenteleville sadoille lehtoreille annettiin mahdollisuus saada halutessaan pappisvihkimys. Nykyisin pappeja vihitään joka hiippakunnassa pari kertaa vuodessa.

Poisuo vihittiin papiksi kesäkuun alussa 1988 Helsingin tuomiokirkossa.

— 8- ja 3-vuotiaat poikani olivat innostuneita suuresta juhlasta tuomiokirkossa. Omat tunteeni olivat nöyrän kiitolliset, lehtorina siihen asti työskennellyt Poisuo muistelee.

Tunnelmat olivat myös poikkeuksellisen jännittyneet, sillä kirkkoon oli soitettu pommiuhkaus. Sunnuntaiaamun jumalanpalvelusta vartioi poliisi. Pommiuhkauksia oli Poisuon jälkeenpäin kuuleman mukaan soiteltu muihinkin kirkkoihin, joissa pappeja vihittiin.

Pelon hälvennyttyä entinen lehtori pääsi iloitsemaan työn jatkumisesta tutussa seurakunnassa.

— Sain entistä suuremmat mahdollisuudet palvella ihmisiä.

Piispa Samuel Lehtosen sanat vihittäville jäivät Poisuon mieleen: "Pappeutta ei oteta, sen kirkko antaa. Jos tunnet olevasi mitätön tai pieni, muista, että saamasi pappeus kantaa sinua. Sinä palvelet Kristuksen kirkkoa."

Seurakuntatyössä Poisuo sanoo kohtaavansa harvoin papin sukupuoleen kohdistuvaa arvostelua. Sen sijaan Naisteologit-yhdistyksen puheenjohtajana hän saa häirintäpuheluita ja -postia ympäri Suomen.

— Papin työ on julkinen virka ja tässä saa tottua kaikenlaiseen. Mutta se, että yrittää ymmärtää, ei tarkoita, että tarvitsisi hyväksyä, Poisuo toteaa.