Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon."

Jeesuksen sanat avaavat pääsiäisen salaisuuden. Ihminen kuolee astuakseen uuteen elämään. Joka menettää kaiken, löytää kaiken. On päivittäin kuoltava pois vanhasta, että voisi vastaanottaa syvemmän ja täydemmän elämän.

Paastonaika avaa eteemme ristin tien, luopumisen, tyhjentymisen ja täyttymisen tien. Jeesus kiteyttää sen iskeviin, aforistisiin lauselmiin, joita voi mietiskellä koko elämänsä ajan. Ne eivät jaa tietoa eikä niitä ole tarkoitettu analysoitaviksi. Ne pysäyttävät, ravistelevat ja johtavat oivallukseen ja mielenmuutokseen. Niitä ei ole sanottu päälle, vaan sydämelle.

Niiden tarkoitus on laskeutua käsiin ja jalkoihin. Ne on annettu elettäväksi. Niihin samastuminen tuntuu kivuliaalta, koska jonkun vanhan tottumuksen on kuoltava — eikä kuolema ikinä ole helppoa. Mutta siitä kivusta syntyy jotain uutta.

"Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän."

Tuttuja ja niin outoja sanoja. Nämä sanat on lausuttu kuolema silmien edessä. Niiden takana on satutettu, haavoitettu, murtunut ja järkytetty elämä.

Jeesuksen sanoja mietiskelevä tarvitsisi rinnalleen oikeastaan ymmärtävän oppaan. Hänen sanansa vievät katsomaan elämää silmästä silmään, sen haavoja, kipuja, unohduksia, loukkaantumisia ja menetyksiä. Toivoisi, että joku pelastaisi siitä katsomisen hetkestä. Silti tietää, että tähän on tultu: "Juuri tähän on elämäni tähdännyt." Siinä hetkessä on uuden kynnyksellä. "Herra, kirkasta nimesi. Tässä mikä juuri on nyt, tässä hyvästissä, tässä kuolemassa, tässä minun elämässäni — kirkasta nimesi!"