Valkokangas on paikka, jolla pahimmat painajaiset voivat saada ilmiasunsa ja katsojat kohdata turvallisesti arkielämässä mahdottomina pidettyjä tunteita. Brittiläissyntyinen elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock käänsi pikkupojan pelot uskomattomaksi uraksi. 1940-luvulla Hollywoodiin siirtynyt ohjaaja osoitti, että ihmiset nauttivat "turvallisesta" omalla rajapinnalla olemisesta.

Kun Hitchcockilta kysyttiin, onko hän itse todella pelännyt jotain, hänellä oli tapana vastata: "Aina". Pikku Alfred teljettiin lapsena rangaistukseksi viideksi minuutiksi oikeaan poliisiputkaan. Myös ensimmäisen maailmansodan tykistötuli aiheutti hänelle lapsena syviä pelkotiloja. Kerran herätessään keskellä yötä Hitchcockin vanhemmat olivat kävelyllä ja siitä alkoi pimeänpelko.

Ratkaisevimpana tapauksena ohjaajanuransa kannalta Hitchcock piti kuitenkin ensimmäistä muistikuvaansa pelosta. Tapauksesta kertoo Charlotte Chandlerin mainio Hitchcock-elämäkerta Se on vain elokuvaa.

Pikku Alfred oli vielä kehdossa, kun hänen tätinsä valtavat kasvot kumartuivat lähemmäksi ja lähemmäksi Alfredin kasvoja. Yhtäkkiä valtavat kasvot alkoivat pitää kammottavaa ääntä: täti lörpytteli huuliaan sormellaan.

Tässä siis tapahtuma Epäilyksen varjon, Takaikkunan, Psykon ja monen muun elokuvan taustalla. Kysymys ei ole niinkään siitä, onko Hitchcock kokenut jotain poikkeuksellisen kauheaa, vaan siitä, että hän on kyennyt välittämään elokuvayleisölle juuri subjektiivisia, mutta samalla yleisiä kauhun ja voimattomuuden tunteita.

Mykkä huuto autiossa maisemassa

Antti Alasen toimittamassa kirjassa Elokuva ja psyyke tarkastellaan elokuvia psykoanalyysin pohjalta. Teoksen yhdessä artikkelissa Aune Raitasalo käsittelee Hitchcockia ja erityisesti hänen elokuvaansa Linnut.

Raitasalon mukaan Hitchcockin Linnut-elokuvan henkisenä pohjana on norjalaisen taidemaalarin Edvard Munchin tunnettu teos Huuto. Hitchcockin kerrotaan olleen erityisen vaikuttunut tuosta teoksesta, jossa on kuvattu mykkä huuto autiossa maisemassa. Samankaltaista autiutta myös Hitchcock tavoitteli elokuvissaan. Niissä avuton uhri saattoi olla yksin toimistoonsa jäänyt avioliittoneuvoja, etsintäkuulutettu mies keskellä peltoa lentokonehyökkäyksen kohteena, nainen suihkussa tai ihmiset verenhimoisten lintuparvien armoilla.

Psykologisena ilmiönä lienee kysymys siitä, että katsoja voi samastua uhriin voimakkaasti, mutta tuntea salaista voitonriemua siitä, ettei ole oikeasti samassa tilanteessa. Uhrin paniikki jää kokematta, koska katsojalta ei edellytetä samankaltaista pyrkimystä tilanteen ratkaisuun kuin uhrilta. Kaiken kaikkiaan ihminen ei ole ihminen, ellei hän pääse välillä ihmisyyden rajapinnalle.

Pelon pingottamat kasvot

Hitchcock vei yleisönsä kauhun kiertoajelulle elokuva toisensa jälkeen. Jos joku ohjaajan elokuvassa esiintynyt näyttelijä toimi poikkeuksellisen hyvin tämän inst-rumenttina, hän saattoi päästä Hitchcockin ja tämän Alma-puolison pöytään illalliselle. Kaikkia ei kutsuttu.

Ohjaajan kaksi viimeistä suurta elokuvaa olivat Linnut vuodelta 1963 ja Marnie vuodelta 1964. Hitchcockin viimeistä piirtoa myöten suunnitellut kompositiot imivät niiden päätähden Tippi Hedrenin kuiviin. Hedren myös pelästyi, kun Hitchcock halusi siirtää kaikkein omakohtaisimmat kokemuksensa ja kauhuntunteensa juuri hänen esitettävikseen.

Yleensä kaikki näyttelijät ovat muistelleet Hitchcockia lämpimästi ihmisenä ja elokuvaohjaajana, mutta Hedren menetti uransa pingotettuaan kasvonsa lähtemättömästi hitchcockilaiseen pelkojen ja seksuaalisten estojen kireyteen. Hitchcock puolestaan ei onnistunut löytämään enää Hedrenin jälkeen uusia kauhujaan kuvastavia henkilöhahmoja eikä näyttelijöitä. Hänen elokuviensa jännitys hiipui tilannesidonnaiseksi väläyttelyksi siitä, mikä kerran piti penkkirivistöt tuntikaupalla pihdeissään.

Antti Alanen (toim.): Elokuva
ja psyyke. Minerva 2007.

Charlotte Chandler: Se on vain
elokuvaa. Ajatus Kirjat 2007.