Kollegani kysyi, että "ootsä uskossa?" Sanoin uskovani. "No mut ootsä elävässä uskossa?" hän jatkoi. Jäin miettimään, onko sillä niin väliä.

— Olen sen verran kykenemätön abstraktiin ajatteluun, että en osaa eritellä uskoani. Mitä oikein on tämä terminologia, että pitäisi "olla uskossa" jossain tietyssä, toisten määrittelemässä mielessä? Miksi niin monet tuntuvat ajattelevan, että usko on "joko tai"? ihmettelee Riku Siivonen, 31.

Valtio-oppia Tampereen yliopistossa lukenut toimittaja on työskennellyt muun muassa Aamulehdessä, Helsingin Sanomissa ja televisiossa. Hänet tunnetaan myös Nyt-liitteen nasevista kolumneistaan.

Yhteiskunnallisia ongelmia käsitteleville kolumneille samoin kuin Siivosen uskoa koskeville pohdinnoille näyttää olevan yhteistä se, että henkilökohtainen on poliittista. Ajatukset tulevat todeksi yksilöiden ja yhteiskunnan arkisissa käytännöissä, ei teorioiden tasolla.

Epämukavaa ylhäältäpäin sanomista

Rikun ystävät tietävät hänen olevan kallellaan kristinuskoon, mutta juuri kukaan ei keskustele hänen kanssaan uskonasioista, paitsi kun joku ilmoittaa eronneensa kirkosta, tai hämmästelee kirkon taantumuksellisuutta naispappeusasiassa.

Hänen oma suhteensa kirkon käytännön elämään on etäinen. Kristinuskon tulevaisuudesta mies ei kuitenkaan oman löyhän sitoutumisasteensa perusteella vetäisi pessimistisiä johtopäätöksiä.

— Kirkossa ei tunnu menneen jakeluun se, ettei yksilöllisyys tarkoita itsekkyyttä. On paljon kaltaisiani ihmisiä, joilla on epämukava olo, jos joku sanoo ylhäältäpäin, että näin nämä uskonasiat menevät — vaikka komppaisimme itse asiaa.

— Miksei usko säilyisi, vaikka se on luonteeltaan yksityistä? Yhtä relevanttia kai minun uskoni on kuin kirkkouskovaistenkin, jos tärkeintä on lähimmäisenrakkaus?

Riku huomauttaa, että kirkko tuntuu välillä olevan enemmän kiinnostunut verotuloista kuin suomalaisten hengellisestä tilasta. Siinä on se vaara, että kirkon touhu alkaa näyttää vallanhimolta.

Kevythengellisyyskin kelpaa

Riku Siivonen on tutustunut Helsingin seurakuntayhtymän kiistellyn Usko toivo rakkaus –mainoskampanjan materiaaliin. Hän suhtautuu siihen suopeasti.

— Ironia on helppo leimata vanhanaikaiseksi — joo, ei se minunkaan mielestäni maailman paras kampanja ole. Mutta siinä itseironiassa oli rehellisyyden siemen. Ja harvalla on hyviä korvaavia ideoita, ei minullakaan. Käsittääkseni kampanjan perusviesti on se, että sä voit uskoa niin kuin haluat, ja me tuetaan sua joka tapauksessa kysymyksinesi.

— Kriitikkojen mielestä mainoksissa olisi varmaan pitänyt näkyä helvetin lieskat ja teksti: "Uskot tai kuolet!" Selkeää sanaa taivaasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä? Monilla näyttää olevan yhä kaipuu siihen, että joku sanoisi, miten se kirkon oppi oikeasti menee, Siivonen arvelee.

Hänestä on hyvin ristiriitaista se, että samat ihmiset, jotka ankarimmin kritisoivat kirkkoa esimerkiksi sen pienen vähemmistön naispappeuskannoista, vaativat toisaalla kirkon edustavan kampanjoissaankin muuttumattomia oppeja ja sanankäänteitä.

— Kirkko ärsyttää. Siksi sitä kritisoidaan suvaitsemattomuudesta ja opillisuudesta, ja toisaalla vaaditaan selkeitä vastauksia.

Siivonen ei muista kuulleensa, että äänekkäät kirkkokriitikot olisivat esittäneet, mitä uutta ja positiivista kirkon sitten pitäisi tehdä ja miten.

— Kun kirkolla kerran on laajat helmat, miksi sen ei anneta kantaa myös kampanjan edustaman kevythengellisyyden viittaa? Miksei kirkko saisi esiintyä vain rinnalla kulkijana, joka tukee ihmisten omaa etsintää?

— Joogalle, yritysvalmennukselle ja ympäristöliikkeelle kyllä sallitaan sellainen "hengessä mukana" –tuki, aate ja elämänasenne, joka auttaa yksinkertaisesti eteenpäin arkisessa elämässä. Ne purkavat jotain ihmisen sisältä ja antavat tunteille muodon, tarjoamatta lopullisia totuuksia. Miksi kevythengellisyys on kirkolta kiellettyä? kyselee Riku Siivonen.

"Itsensä näköiseksi" tuunattu usko

Kirkosta ovat vieraantuneet etenkin Rikun ikäiset miehet. Hän tunnustaa kuuluvansa kirkon haasteellisimpaan kohderyhmään.

— Kammoan kaikkia auktoriteetteja. Suhtaudun kyseenalaistaen, varovaisesti ja varauksellisesti myös omiin mielipiteisiini kirkkoon liittyen, sillä puhun vain omasta vinkkelistäni.

— En kaipaa kirkosta itselleni yhteisöä. Kaipaan tiedon tai tunteen, että joku kuuntelee jossain. Sopeudun kaikkialle, mutten sitoudu mihinkään muuhunkaan kerhoon tai järjestöön.

Riku ei kaipaa kirkolta iltanuotioita tai raamattupiirejä. Toisaalta hänestä tuntuu, ettei kirkko oikein kaipaa häntä, kun hän ei osaa tulla yhteistilaisuuksiin pohtimaan oppirakennelmia tai Jeesuksen sanoja.

Hän haluaa suorittaa uskontonsa yksityisesti, mutta epäilee, ettei yksinkertaista, yksityistä ja hiljaista uskoa oikein haluta tai osata tukea kirkossa. Sellaista, joka ei manifestoidu kirkon tilaisuuksissa.

— Ihmiset haluavat yhä enemmän "itsensä näköisiä" asioita: tavaroita, palveluita ja kokemuksia. "Yksilöllisistä" kännykän soittoäänistäkin tuli iso bisnes. Nykyään tuunataan vähän kaikkea, niin myös omaa uskoa, toteaa uskoaan itsekseen tuunaava toimittaja.

Hiljaisuutta ja heviä kaipuun mukaan

Riku Siivosen mielestä kirkon pitäisi hyväksyä kaikki mahdolliset kanavat, joiden kautta hengellinen kokemus ja yhteys Korkeimpaan voidaan saavuttaa. Siis kaikki tavat, joiden avulla ihmiset voivat hapuilla kohti kristinuskon ydinsanomaa: hevi- ja tangomessut, riehat ja kauppakeskuskappelit, mainoskampanjat...

— Kirkon täytyisi pitää ovensa auki, ja tarjota hiljaisuutta ja heviä sen mukaan kuin niitä kaivataan. Siis jos halutaan mahdollisimman laaja maksava jäsenistö! Ja ensin pitäisi tietysti osoittaa, ettei kirkossa ole lasikattoa.

— Jos kirkon sanoma on oikea, on luotettava, että se tihkuu kyllä lopulta niillekin, jotka liikkuvat kirkon liepeillä. Jossain vaiheessa ihmiset tajuavat uskon ytimen, vaikka he alkuun haahuilisivat ja shoppailisivat omanlaisten kysymystensä kanssa epämääräisesti kirkon ympärillä.

Riku Siivosesta näyttää, että kirkko tarvitsee tilaisuuksiin osallistujia enemmän kuin seurakuntalaiset tilaisuuksia. Hän ei usko, että elämyshakuisesta sukupolvesta tulee uusia sankkoja joukkoja kirkon tapahtumiin. Menoa on muutenkin tarjolla niin paljon.

— Luterilaisen kirkon pitää vain olla läsnä ihmisten mielissä, jonkinlainen ensimmäinen vaihtoehto, kun he tuntevat hengellistä kaipuuta ja pohtivat vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin.

Heikompien puolustajat

Riku Siivonen kertoo olevansa yhdeltä kantilta erityisen suopea tapaus kirkolle.

— Haluan, että köyhistä pidetään huolta. Mutta en tahdo maksaa avustusta tililtäni millekään järjestölle, luonteeni on siihen aivan liian heikko. Siksi haluan, että rahat otetaan minulta väkisin kirkollisverona ennen kuin ne tulevat tilille.

— Olenko kirkolle tärkeä uskoni vuoksi vai verorahojeni? Molemmat käyvät, koska maksan mielelläni kirkollisveroa. Vaikka kuinka epäilisin, en eroaisi kirkosta, sanoo luterilaisen etiikan perusopin omastaan jakamisesta sisäistänyt Riku.

Hänen yhteiskunnallista ja uskonnollista ajatteluaan yhdistää sama ihanne: heikompien puolustaminen, vaikka he olisivat itse syypäitä huonoon tilanteeseensa. Mies odottaa kirkolta ensisijaisesti "rakkauden tekoja".

— En koe tarvetta ymmärtää pelastusoppia. Kuolemanjälkeisen elämän asiat eivät ole kristillisen identiteettini rakentamisen kannalta yhtä keskeisiä kuin lähimmäisenrakkaus, joka on tärkein osa toivomaani identiteettiä.

— Lähimmäisenrakkautta kohti haluan mennä, ja olen varma, että kaiken Luoja toivoo samaa.

Riku Siivosen mielestä kirkon ydintehtävä tulisi kristallisoida ohjelmallisesti, esimerkiksi seuraavasti:

— Kirkko auttaa heikkoja ja puhuu heidän puolestaan. Eivätkä heikkoja ole vain köyhät, vaan kaikki meistä joskus. Millään muulla taholla ei ole samanlaista apujärjestelmää, yhtä pysyvää ja uskottavaa kuin diakoniatyö. Siksi kirkon viestin kertominen on tärkeää.

Hän uskoo, että useimmat suomalaiset arvostavat kirkon laajaa diakonia- ja nuorisotyötä.

— Mutta ymmärtävätkö he sen laajuutta? Sen vuoksi kirkko voisi mainoksissaan joskus muistuttaa diakoniatyöstään, ja korostaa, että kirkossakin voi tehdä vapaaehtoistyötä, Siivonen ehdottaa.

Hänen mielestään nuoriso- ja diakoniatyö voitaisiin yhdistää siten, että nuoria rekrytoitaisiin auttamistyöhön, ympäristöliikkeen ja Amnestyn tavoin.

— Moni nuorikin voisi löytää paikkansa kirkosta pikemminkin käytännöllisen toiminnan kuin hengellisen ohjelman kautta.

Riku Siivonen ei ymmärrä, miksi kirkkoa pitää vastustaa niin kiivaasti, että ihmisiä oikein kannustetaan eromaan siitä. Kirkko tuo hänestä kuitenkin lohtua ja käytännöllistä apua monille. Usko ja kirkko voisivat tarjota enemmän tukea nuorillekin, esimerkiksi koulukiusatuille, jos niistä saisi puhua avoimemmin koulussa. Siivosesta tuntuisi väärältä viedä tämä lohtu pois.

Kirkon porttiteoria

— Kirkko on portti sinne jonnekin, josta saa tukea arkeensa. Ihan sama milloin tai millaisella puhelimella soitat. Kirkko jopa tarjoaa erilaisia puhelimia, eikä sen liittymää ole pakko käyttää. Lopulta kaikki puhelut yhdistyvät samaan paikkaan, Riku pohtii.

— Mikään edellisistä ei olisi mahdollista ilman uskoa, sovitusta ja armoa, hän lisää.

Eli ehkä kirkon ei sittenkään tarvitse heittää hanskoja tiskiin kadottamakseen kuvittelemansa kansanosan suhteen.

— Jos kirkko on johdonmukaisesti avoin, keskusteleva ja tasa-arvoinen, tuloksena voisi olla se, että nuori sukupolvi kokee kirkon kumppaniksi, josta ei nyt kannata erota, vaikkei kaikista asioista ole samaa mieltä.

— Iän myötä uskonnolliset kysymykset alkavat ehkä tulla selkeämmiksi, Jeesus tulla tutummaksi ja loppujen lopuksi pelastus ja armokin alkavat varmaan kiinnostaa. Uskon, että sillä tavalla voittaisivat kaikki, päättelee Riku Siivonen.