Ei kuolemaa tarvitse pelätä. Kaikkihan me kuolemme." Lohduttaviksi tarkoitetut sanat iskevät kauhuni ytimeen. Kuolemassahan järkyttää juuri se, että se kohtaa jatkuvasti minutkin siitä huolimatta, että koen kuoleman poikkeukseksi ja elämän säännöksi. Turha kenenkään on yrittää minua lohduttaa, kun ei kuitenkaan voi vakuuttaa, etten kuole.

Kauhuuni käpertyneenä joudun vaatimaan: on oltava jotain enemmän. Kerta toisensa jälkeen pakottaudun äimistymään elämän ihmeestä. Ihmettelen kaikkea, mitä joku on suunnittelut: yhteiskuntajärjestelmiä, junaverkostoa, jopa kalseaa muovilattiaa. Hämmästelen syviä ihmissuhteita. Ihmettelen sitäkin, että kykenen kauhistumaan omaa kuolemaani. Ihmisen itsetietoisuus sekä kyky suunnitella ja kiintyä kehottavat uskomaan, että kaikki ei ole voinut putkahtaa tyhjästä.

Kuoleman kauhu ja elämän ihme johdattavat uskomaan Jumalaan. Samalla ne paljastavat, kuinka kipeästi olen kadottanut yhteyden elämän ytimeen. Kuolemanpelkoni osoittaa, kuinka vieraantunut olen elämän antajasta. Elämäntapani paljastaa, kuinka vieraantunut olen elämän ihmeestä: näen ihmeitä vain, jos pelkoni siihen pakottaa. Kipeyteeni käpertyneenä tajuan, että Jumalan on pakko olla armollinen. Muuten en tee hänellä mitään.

Niin pysyvät nämä kolme: kauhu, ihme ja armo. Mutta suurin niistä on armo. Vain sen varassa uskallan kuolla — ja elää.