Jää sulaa

Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007.

Italialaiset kengät osoittaa, että Wallander-dekkareistaan tuttu ruotsalainen Henning Mankell on taitava romaanikirjailija, joka pystyy uskottavasti ja tarkasti käsittelemään hengästyttävän suuria teemoja, kuten syyllisyyttä, rakkautta ja kuolemaa — ja vielä samassa teoksessa.

Romaanin päähenkilö, eläkkeellä oleva kirurgi Frederik Welin on vetäytynyt kaukaiselle saarelle seuranaan vain koira ja kissa, vanhoja nekin. Saaren yksinäisyydessä, maailmaa ja menneisyytensä kohtalokasta virhettä paossa Welin on ajatellut viettää loppuelämänsä.

Eräänä aamuna jäätä pitkin tulee vieras lähes 40 vuoden takaa, vakavasti sairas Welinin nuoruudenrakastettu Harriet. Harrietille annetun lupauksen lunastaminen saa liikkeelle monipolvisen tapahtumaketjun. Puolessa vuodessa moni asia Welinin elämässä — ja myös hän itse — on muuttunut peruuttamattomasti. Kun hän on antanut Harrietille periksi, elämään tuntuu koko ajan lupaa kysymättä tunkevan lisää ihmisiä ja tapahtumia, tärkeimpänä niistä tytär, jonka olemassaolosta hän ei ole tiennyt mitään.

Koskettavasti mutta tunteilematta Mankell kuvaa haurasta yhteyttä ja ystävyyttä, jota Welin huomaa kokevansa yllättävienkin ihmisten kanssa. Mankell on ihan liian hyvä kirjoittaja sortuakseen saarnaamaan, mutta kyllä tällä tarinalla on opetus: ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja jokainen tarvitsee myös muita ihmistä ollakseen ihminen. Niin kuin puhkisiteerattu John Donnen runo sen kiteyttää: "Ei kukaan ole saari."

Kaisa Halonen

Kansan sielua ei voi vangita

Anton Dontšev: Väkivallan pitkä varjo. Minerva 2007.

Tämän kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko. Bulgarialaisen nykykirjailijan Anton Dontševin Väkivallan pitkä varjo ilmestyi alkukielellä jo vuonna 1964. Teos on saanut palkintoja maailmalla, mutta vasta nyt sen saavat lukea myös suomalaiset.

Toisaalta teos on juuri nyt erityisen ajankohtainen. Vaikka kirja sijoittuu 1600-luvun Bulgariaan, sen lukeminen auttaa ymmärtämään Balkanin tilannetta laajemminkin. Balkanin maat olivat satoja vuosia turkkilaisen ottomaanien alaisuudessa ja usein julman sorron kohteina.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Rhodope-vuoristoon, joka nykyisin kuuluu osaksi Bulgarialle ja osaksi Kreikalle. Paimentolaiskyliin iskee suurvaltapolitiikka, jossa käytetään hyväksi uskontoa. Ottomaanien valtakunta hyökkää Kreetalla kristittyjä vastaan, ja tiivistää samalla rivejään rajojensa sisäpuolella. Ortodoksiuskoiset paimentolaiset joutuvat hylkäämään uskontonsa tai kuolemaan sen puolesta.

Dontševin teos on upeasti kirjoitettu tarina, yhtä aikaa realistinen ja legendanomainen. Vastakkain ovat väkivalta ja kansakunnan sielu, jota myyttinen vuori symboloi. Kirjan päähenkilöt, paimen Manol ja lapsena Turkin armeijaan janitsaariksi kaapattu Karaibrahim etenevät omaa tietään loppuun asti. Tarinan kertojilla, kahdella oman uskonsa petturilla, on mahdollisuus tehdä valintoja — mutta hinta niistäkin on maksettava.

Vaikka kirjassa käydään uskonsotaa, Dontšev ei syytä tilanteesta uskontoja, vaan niiden yksittäisiä, fanaattisia edustajia. Kirjan perimmäinen sanoma on suvaitsevaisuus ja inhimillisyys.

Pauli Juusela

Katoamisen partaalla

Philip Roth: Jokamies. WSOY 2007.

Amerikkalaisen Philip Rothin uusin romaani Jokamies on hänen 27. teoksensa. Romaanissa on tilinteon makua: siinä otetaan mittaa kuolemasta, ja lopputuloskin on selvillä jo ennakkoon.

Nimettömän päähenkilön, jokamiehen, tarina alkaa hänen hautajaisistaan ja päättyy kuolemaan, jota onkin ehditty odottaa koko romaanin ajan. Oikeastaan romaani on tutkielma kuolemanpelosta ja oman kuolevaisuutensa tiedostamisesta, joka alkaa jo lapsuudessa.

Samalla kokonainen ihmiselämä pelkistyy siihen, miltä se vanhuuden ja lähestyvän kuoleman perspektiivistä näyttää. Roth kuvaa päähenkilön kompurointia ihmissuhteissaan: kolmea avioliittoa ja yhtä monta avioeroa, etäistä suhdetta omiin poikiin ja kateutta veljeä kohtaan. Kertomuksen edetessä mukaan tulee omia ja tuttavien sairauksia, läheisten hautajaisia, yksinäisyyttä. Vanheneminen ei näyttäydy seestymisenä, vaan pakollisena luopumisena.

Vaikka Jokamiehen aihe on apea, Rothin suorasukaisuus ja ironinen etäisyys henkilöönsä tekevät siitä lukukokemuksena jopa viihdyttävän ja — voiko näin edes sanoa? — hilpeän. Tyyppi tyrii ja sitten kuolee. Niinhän meille jokaiselle käy.

Kaisa Halonen

Viisitoista kilometriä luvattuun maahan

Tahar Ben Jelloun: Lähtö. Gummerus 2007.

Marokkolaissyntyisen, Ranskassa uransa luoneen Tahar Ben Jellounin (s. 1944) viimeisin suomennos edustaa kirjailijan tuotannon poliittisinta juonnetta. Usein islamilaisen ja ranskalaisen kulttuurin eroja tarkastellut kirjailija kurkistaa nyt henkilöidensä silmin Tangerin satamasta kohti Eurooppaa. Lähtö-romaani on miltei dokumentaarinen sivallus kahden kulttuurin rajapinnasta.

On harvinaista että kirja on paitsi todenmukainen, myös kaunokirjallisesti laadukas. Lähtö pitää pihdeissään, sillä sen olemus on huoli.

Viisitoista kilometriä erottaa Marokon ja Espanjan. Tuolla matkalla on menehtynyt tuhansia luvattomia maahan pyrkijöitä, yleensä hukkumalla, koska merikelvottomat veneet on ahdettu liian täyteen. Espanjan rannikon valot näyttäytyvät parempaa elämää havitteleville marokkolaisille toivon valoina, mutta ne, jotka onnistuvat sinne pääsemään, maksavat siitä usein liian suuren hinnan.

Päähenkilö on komea ja levoton Azel, joka korkeakoulutuksestaan huolimatta ei löydä korruptoituneesta kotimaastaan työtä. Vaihtoehtoina ovat vain pikkurikollisuus, ääri-islamismi tai portteja avaavat kielletyt seksisuhteet. Azel saa odottamattoman mahdollisuuden, kun rikas espanjalainen galleristi houkuttelee hänet seksikumppanikseen: köyhän ainoa kauppatavara on hänen ruumiinsa.

Azelin suhde avaa myös hänen sisarelleen Kenzalle ovet Barcelonaan. Espanja ei ole kuitenkaan mikään Eldorado, vaan pikemminkin päinvastoin. Köyhä Marokko ja aineellisesti vauras Espanja muodostavat monille liian suuren kontrastin.

Tahar Ben Jelloun osoittaa viiltävästi, miten katkeraa on menettää usko omaan maahansa. Vielä katkerampaa on menettää oma kulttuurinsa. Päähenkilö Azel on tuntemattoman maahanmuuttajan perikuva. Hän löytyy rannalta keuhkot vettä täynnä tai puukotettuna slummialueelta, mikäli on päässyt maihin. Hän ei ole koskaan päässyt jaloilleen ja saanut aloitettua omaa elämäänsä omalla identiteetillään ja omilla elämänodotuksillaan. Hänellä ei ole varsinaista nimeä, vaan hän on vain luku tilastoissa.

Lohduttomassa ja kyynisessäkin kirjassa on yllättäen myös toivonkipinää. Azelin sisaren Kenzan kokemukset kääntävät hänet sisäänpäin, kohti omaa itseään ja omien juurien etsintää. Lähtö merkitsee tässä erinomaisessa kirjassa myös paluuta. Miehille paluu näyttää olevan likipitäen mahdotonta, mutta naisten kulttuurissa ei onneksi tarvitse yrittää olla oman elämänsä sankari.

Hannu Kylkisalo