Kun Katja Lösönen oli pieni tyttö, hän halusi nunnaksi. Hiljaisen luostarielämän sijasta hän päätyi työhön, jossa ollaan siellä missä tapahtuu: Lösönen on kysytty ja palkittu lehtikuvaaja, jonka asiakkaita ovat monet suurimmista aikakauslehdistä.

Lösösen kuvaajan ura alkoi 15-vuotiaana hankitusta järjestelmäkamerasta. Sen jälkeen kuvaaminen pikkuhiljaa vei mukanaan. Lukion jälkeen hän pääsi opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin ja ammatinvalinta oli sillä selvä, joskaan ei välttämättä lopullinen. Nyt 28-vuotiaana Lösönen voisi hyvin kuvitella tekevänsä muutakin: hän haaveilee uskonnonopettajan työstä ja mediatutkimuskin kiinnostaisi.

— Ei lehtikuvaajan työtä jaksa kovin monta vuotta. Kahdeksasta neljään kuvaaminen ei vain ole minun juttuni, ja sen vuoksi olen kieltäytynyt vakituisista työpaikoista. Kun kuvaa työkseen, jutut joista oikeasti nauttii ovat harvinaisia, Lösönen sanoo.

— Reportaasit ja journalismi ovat minulle ominta, mutta niillä ei elä. Naistenlehtien kuvaustyöt tuovat rahaa ja mahdollistavat omien projektien tekemisen. Toisaalta välillä on kiva vain kuvata kuva, joka näyttää hienolta. Ja tapaahan työssä ihania tyyppejä. En varmaan mitenkään muuten olisi päässyt juttusille vaikka Remu Aaltosen tai Bo Carpelanin kanssa.

Katja Lösösen intohimosta kuvajournalismiin on todisteena lokakuussa aloittanut valokuvalehti Raw, jonka hän perusti kollegansa Hannamari Rinteen kanssa. Lösönen kuvailee lehteä intohimoprojektiksi, joka on opettanut tekemään paljon sellaistakin, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt, aina markkinoinnista lähtien. Tekemisen halusta kertoo sekin, että lehden kulut maksetaan omasta pussista.

— Kuvajournalismi on minulle iso juttu elämässä. Raw on eräänlainen vastaisku ja piikki, koska sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistaan kuvia niin kapeasti. Haluamme tarjota foorumin kuville, joita ei muualla julkaista. Tässä on sellaista uudisraivaajahenkeä, lähtökohdat ovat ihan puhtaasti idealistiset.

Vaikka Katja Lösönen määrittelee itsensä journalistiksi, hän pitää vaikeana rajanvetoa kuvajournalismin ja valokuvataiteen välillä. Myös journalismia voi tehdä taiteellisella otteella.

— Journalismi taltioi ympäröivää maailmaa. Taide katsoo sisään, journalismi ulos. Minusta on tärkeää, että kuvalla on merkitystä muille. Siinä vaiheessa, kun alan kuvata itsestäni alastonkuvia lankalaukaisimella, olen vajonnut tosi pohjalle, Lösönen vitsailee.

— Valokuvataiteesta puuttuu nykyisin valitettavan usein kantaaottavuus ja yhteiskunnallisuus. Se on aika pysähtynyttä, ei provosoi, vaan keskittyy taiteilijan persoonaan.

Opiskeluaikana Katja Lösönen kiinnostui uskonnosta ja sen harjoittamisesta kuvauskohteena. Vuonna 1998 hän alkoi kuvissaan tutkia omia ortodoksijuuriaan ja perhettään. Tematiikka kiehtoi, joten hän jatkoi aihepiirin parissa myös lopputyössään Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja. Se on sarja ikoninomaisia kuvia ortodokseista.

— Luultavasti jokaisella nuorella on tarve käsitellä omaa identiteettiään ja kulttuuriaan. Minulle kuvaaminen oli keino käydä läpi omaa taustaani, joka murrosiässä oli lähinnä ristiriitojen lähde. Uskon, että ihminen ilman kulttuurista identiteettiä ei voi olla kauhean ehjä.

Lapinlahdelta Savosta kotoisin olevalla Lösösellä on juuret kahdessa eri uskonnollisessa perinteessä ja kulttuurissa. Isän puolelta hän on karjalaista evakkosukua ja ortodoksi. Lösösen äiti puolestaan on savolainen körtti, lähtöisin herännäisyyden syntysijoilta.

— Lapinlahti on jännää seutua. Siellä elävät rinnakkain vahva körttiläisyys ja karjalaissiirtolaisten ortodoksisuus. Kouluni oli uskontojen sulatusuuni. Körttien ja ortodoksien lisäksi siellä oli lestadiolaisia, helluntailaisia ja juutalaisiakin oppilaita. Enkä muista, että ketään olisi kiusattu uskonsa vuoksi.

— Varmaan ensimmäisen polven siirtolaisilla on ollut vaikeampaa. Kun karjalaiset pika-asutettiin Savoon, syntyi hankausta alkuperäisväestön kanssa. Silloin vahvistui siirtolaisten oman kulttuurin merkitys, mutta myös alkuperäisväestö joutui määrittelemään tarkemmin oman kulttuurinsa.

Ortodoksisuuden jälkeen Katja Lösönen halusi kuvata luterilaisuutta. Kolmen vuoden aikana hän kiersi körttien Herättäjäjuhlilla ja lestadiolaisten Suviseuroissa. Kuvista syntyi Hyvässä uskossa -sarja, joka on nähty muun muassa pari vuotta sitten Suomea kiertäneessä Usko-näyttelyssä.

Lösönen sanoo kokeneensa herätysliikkeiden kuvaamisen haastavaksi, sillä ne eivät ole sillä tavalla visuaalisesti näyttäviä kuin ortodoksisuus. Luterilaisuuden visuaalisuus on oikeastaan visuaalisuuden puutetta, joten kuvaaja joutuu aivan toisella tavalla olemaan tarkkana ja pitämään silmänsä auki.

— Toisaalta minua varmasti auttoi se, että kesäjuhlat olivat minulle niin vieras ympäristö. Silloin näkee asiat erikoisempina. Samalla tavalla joku luterilaisessa ympäristössä kasvanut varmaan löytäisi ortodoksisuudesta eksotiikkaa, jota minä en näe.

— Tapasin juhlilla aivan mahtavia tyyppejä. Nivalan Suviseuroissa sain esimerkiksi oppaakseni uteliaita pikkutyttöjä, joita ilman jotkut kuvauskohteet olisivat jääneet huomaamatta. Herättäjäjuhlilla puolestaan olen käynyt hienoja keskusteluja armon olemuksesta, minulle kun se on aina jäänyt vähän hämäräksi.

Lösösen hengellisillä kesäjuhlilla tapaamat ihmiset suostuivat auliisti kuvattaviksi.

— Se, mihin ihmiset uskovat, on yksilöllistä, mutta se miten usko näkyy on yhteisöllistä, ja sen ihmiset ovat valmiita jakamaan. Varmaan kuvaajan oma asenne vaikuttaa paljon. Minulla on lähtökohtana, että kunnioitan sitä, mikä on toiselle pyhää, vaikka en sitä itse käsittäisikään.

Katja Lösösen mielestä usko on ainakin puoliksi kulttuuria ja korkeintaan puoliksi henkilökohtaista vakaumusta. Uskon yhteisöllinen ulottuvuus näkyy hänen kuvissaankin.

— Ortodoksisuudessa korostetaan voimakkaasti traditiota, luterilainen kirkko on ehkä hukannut sen. Se on minusta sääli, sillä ihminen kaipaa pyhää ja mysteeriä, harmaita alueita. Luterilaisuus tuntuu aika mustavalkoiselta, ja keskustelua käydään toisarvoisista asioista, juututaan jankkaamaan raamatunlauseita pilkuntarkasti.

Liekö luterilaisille tyypillinen käsitys uskon henkilökohtaisuudesta syynä myös siihen, että uskontoa on Suomessa valokuvattu aika vähän?

— Ehkä taustalla on leimautumisen pelko. Minua se ei haittaa, olen ihan mielelläni hihhuli. Toisaalta usko on meillä muutenkin pinnan alla, eikä sillä lailla niin voimakas osa jokapäiväistä elämää kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Afrikassa. Ehkä aineellinen yltäkylläisyys poistaa jumalantarpeen, Lösönen miettii.

Hän sanoo itse kiinnittävänsä huomiota uskonnollisuuden ilmauksiin silloinkin, kun työskentelee aivan muiden projektien parissa.

— Olin Sierra Leonessa kuvaamassa reportaasia Seuralle. Aloin kuvata autoissa olevia uskonnollisia iskulauseita. Paras minusta oli "God bless Allah", Jumala siunatkoon Allahia. Minusta se on hyvä kiteytys.

Sierra Leonen –matka oli Katja Lösösen ensimmäinen kuvausmatka Afrikkaan. Tammikuussa hän vietti kaksi ja puoli viikkoa Etiopiassa kuvaamassa orientaaliortodoksien joulun ja epifania-juhlan, Timkatin, viettoa, luterilaisen Mekane Yesus –kirkon toimintaa sekä hiv-positiivisten uskonnollisten johtajien elämää.

— Syyskuussa lähden sinne uudestaan. Pari viikkoa on aivan liian lyhyt aika edes pintapuolisesti tutkia sitä uskontojen kirjoa, joka Etiopiassa on. Uskonto on kaikkialla läsnä, ja vielä erityisen visuaalisesti. Maa on valokuvaajan paratiisi, Lösönen hehkuttaa.

Hän lisää kuvanneensa Etiopiassa elämänsä ehdottomasti parhaimman reportaasin. Kuvat julkaistaan tuoreeltaan Raw-lehdessä helmikuun lopussa.

Seuraavakin projekti Lösösellä on jo selvillä: islam. Se on kiinnostanut häntä kauan, senkin vuoksi, että hän kokee sen olevan lähellä ortodoksisuutta visuaalisesti, musiikillisesti ja jopa opillisesti.

— On sääli, että meille näytetään islamista vain ne fanaatikot ja lietsotaan pelkoa ja ennakkoluuloja. Yksinkertaistamme todella hienon kulttuurin — onko sitten ihme, jos muslimien sopeutuminen Suomeen on vaikeata? Lösönen haastaa.

— Olen pyrkinyt siihen, että uskoa käsittelevissä kuvissani olisi yhteisenä teemana lämminhenkisyys ja toisen kunnioittaminen. Maailmassa on ihan tarpeeksi kuvattu pahaa, joten miksei välillä kuvattaisi jotakin positiivistakin?