Joka päivä eteeni nousee kysymys: Kuka olet, Jumala? Onko sinua? Joka päivä järki sanoo, ettei sinua voi olla, että ihmisen kaipuu on luonut sinut, ihmisen kuolemanpelko ja tarve ymmärtää ja hallita olemassaolon kaaosta. Erilaiset "jumalankuvat" nousevat eteeni kuin vihollistaulut ampumaharjoituksissa.

Oikealta syöksyy se vanha harmaapää ukko, isien ankara kenraalijumala, kaikkivaltias tyranni. Sen osaan ampua alas melko nopeasti.

Seuraava on viileä, piittaamaton, lähes mekaaninen olemassaolo, suurten kosmisten linjojen piirtäjä. Pum! Verhojen taakse piiloutuva hallitsija, salaisen poliisin päällikkö, joka ei näyttäydy eikä salli ymmärtää itseään kaatuu rivistä myös.

Hän on alku ja loppu, sanotaan Raamatussa.

Mitä merkitystä meille on sillä, millainen Jumala on — jos on? Joka päivä epäusko, pelko ja järki muodostavat kolmikon, joka sanoo: Anna jo olla. Koeta sopeutua luonnonlakeihin, kuolemaan ja kipuun. Kasva aikuiseksi.

Ja joka päivä toivo, se pieni tyttö tuulisella kadulla tuikku kädessään, vastaa itsepintaisesti: jospa sittenkin.

Jeesus kulkee keskellä harmainta, kivuliainta arkea. Hän puhuttelee minua nimeltä. Ei hän vaadi uskon ponnistusta, sitä hyppyä pimeään. Ei hän odota minun ymmärtävän, mutta hän armahtaa nokkavan uteliaisuuteni, inhimillisen heikkouteni ja huonon kestävyyteni.

Hän katselee lempein silmin, kun ammun alas ihmistekoisia "jumalia", myös omia luomuksiani. Luulenpa, että hän ottaa välillä järeän aseen käteensä ja hajottaa niitä itse. Niin kuin silloin Jerusalemin temppelin pihalla, kun hän karkotti rahanvaihtajat ja kaupustelijat osoittaakseen, ettei Jumala ole ostettavissa eikä myytävissä.

Hän opettaa minua hiljaisuudessa, jossa tieto, pyrkimys hallita, ponnistus ja pelko tyyntyvät. Kuin tuuli tai aalto ne tulevat kyllä takaisin, mutta elämä on keinumista niiden vuorovedessä. Me emme vielä asu varmuudessa.