Kun Vesa Haapala vuoden 2006 joulukuussa muutti perheineen Vantaalle, hänen esikoisteoksensa oli viimeistelyä vaille valmis. Runokokoelman nimeksi tuli Vantaa — kirjailijan mukaan arkisuutensa vuoksi.

— Vantaa kuulostaa arkipäiväiseltä ja banaalilta, mutta sen läpi voi syntyä monenlaisia syvyysulottuvuuksia.

— Teoksessani Vantaa on lähinnä fiktiivinen paikka. Ei minulla ollut kovin syvällistä kuvaa Vantaasta, olin tutustunut siihen lähinnä paperilla. Silti jotkut kirjan lukeneet ovat luulleet, että olen asunut Vantaalla koko ikäni, Haapala kertoo.

Ennen muuttamistaan Haapala tiesi Vantaalta parhaiten joen. Siihen hänellä on kalamiehen suhde; Vantaankosken ja Pitkäkosken tienoot olivat tuttuja. Hänen teokseensa joesta tuli keskeinen, koossapitävä elementti.

Monille Vantaa on läpikulkupaikka, jota leimaavat liikenne ja väliaikainen asuminen. Haapalaa Vantaa on viime aikoina alkanut kiehtoa nykyaikaisen elämäntavan symbolina.

— Vantaa kuvastaa nykyihmisen elämää, liikkeessä oloa ja katkelmallisuutta. Kiehtovaa on myös Vantaan heterogeenisuus, aikojen ja tyylien katkelmat, joita täällä on ihan sikin sokin. On luontoa, historiallisesti arvokkaita paikkoja, omakotiunelmia, lähiöitä ja teollisuutta. Niistä herää ristiriitaisia mielikuvia. En kadehdi kaupungin imagonrakentajien työtä — miten tätä nyt markkinoit?

Haapala hymähteleekin mainoksille, joiden ydinviesti tuntuu olevan, että Vantaalta on hyvät liikenneyhteydet pois. Itseään Haapala ei vielä koe vantaalaiseksi, mutta hän huomauttaa, että Vantaa kyllä tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia niille, jotka haluavat sitoutua siihen kotiseutuna.

— Minusta parasta Vantaalla on luonnonläheisyys. Olemme lasten kanssa käyneet lähimetsässä poimimassa suppilovahveroita ja Pitkäkoskella uimassa. Olemme myös tarkkailleet lintuja ja muuta luontoa. Ei sellainen onnistunut Töölössä, jossa aikaisemmin asuimme.

Kiinnostaa Haapalaa Vantaan historiakin. Hän asuu Pakkalassa, joten kävelyretket on helppo suunnata Helsingin pitäjän kirkonkylään — ja usein siellä vanhalle hautausmaalle.

— Arkisen suorittamisen vastapainoksi kaipaan jonkinlaista ajattomuuden ulottuvuutta ja toisenlaista kokemusmaailmaa, jonka löydän historiallisista paikoista ja luonnosta. Vantaalla joki tarjoaa yhtä aikaa näitä molempia.

Vantaa-kokoelman runot kertovat paitsi joen rantojen paikallishistoriaa myös kuvitteellisen perheen historiaa.

— Keskeiset henkilöhahmot ovat sepitteellisiä. Olen tehnyt mahdollisen maailman: näinkin olisi voinut tapahtua. Joukkoon olen sulauttanut aineksia muun muassa sukutarinoista, joita olen kuullut isältäni.

Runoissa paikallis- ja perhehistoriat ovat samalla saarnamiesten tarinoita. Joki yhdistää saarnamatkalla olevaa keskiaikaista sistersiläismunkkia ja maallikkosaarnaaja-isoisää. Heitä yhdistää myös epäonnistuminen kutsumustyössä ja uskoa ravisteleva pettymys.

— Vantaata voi lukea myös jossakin määrin uskonnollisena kirjana, käsitteleehän se ajallisuuden ja kuolevaisuuden teemoja ja sitä, kuinka mahdollisuus hyvään ja pahaan kamppailevat ihmisessä, Haapala kertoo.

Sekä runous että uskonto pohtivat hänen mielestään ihmiselämän merkityksen ja tarkoituksen mahdollisuutta ja valintoja. Isot kysymykset heijastuvat arkisissa ja pienissä ratkaisuissa.

Ei Haapala myöskään aikaile tunnustaa sitä, että Vantaan tärkeä pohjateksti on ollut Raamattu. Raamatulliset lainat näkyvät niin kielessä kuin aiheissa. Keskeinen on esimerkiksi petturi Juudaksen hahmo.

— Raamattu tuli mukaan, koska tunsin sen ennestään ja se on länsimaisessa kulttuurissa ohittamaton teksti. Sitä paitsi sain ensimmäisen kosketukseni runouteen Raamatun tarinoista, joita kuulin jo varhain lapsena.

Vesa Haapala ei ole pelkästään runoilija — hän on myös kirjallisuudentutkija, joka vuonna 2005 väitteli Edith Södergranin runoudesta.

— En koe ristiriitaa näiden kahden työn välillä, päinvastoin. Tutkimustyö ja kirjoittaminen ruokkivat toisiaan. Runoilijana minulle on helpotus, että on olemassa malleja ja tieto siitä, miten asioita voi tehdä. Voin siis toimia suunnitellusti ja tehdä tietoisia ratkaisuja. Runoudessa on omat sääntönsä, vaikka pohjalla onkin elämys ja kokemus.

— Aloin kirjoittaa Vantaata, kun minusta väitöskirjani valmistuttua tuntui, että nyt haluan tehdä jotakin ihan muuta. Olin kyllä aiemmin kirjoittanut runoja pöytälaatikkoon — nyt hävettäisi, jos ne olisi julkaistu, Haapala kertoo.

Kypsyttely kannatti, sillä Haapalan Vantaa oli yksi viime vuoden kiitetyimmistä esikoisteoksista. Se sai Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Runebergin päivänä 5.2. ratkeaa, voittaako se Runeberg-palkinnon.

— Ihmeellinen hässäkkä kirjasta nousi. Tietysti olen iloinen ja toivon, että lukijatkin löytäisivät kirjan, Haapala sanoo.

Runoteosten kohdalla kriitikoiden kiittävät arviot eivät merkitse suuria myyntilukuja. Haapala toteaa, että runoudella menee periaatteessa hyvin: on televisio-ohjelmia ja runotapahtumia niin, että puhutaan jopa runobuumista. Runoja myös kirjoitetaan paljon. Ainoa varjopuoli onkin se, että runoja ei osteta.

— Koetaanko runous sittenkin niin vaikeaksi ja vieraaksi? Haapala ihmettelee.

Hän arvioi, että suomalaisen nykyrunouden taso on korkea. Myös tyylillinen kirjo on lavea: ei ole yhtä "oikeaa" runon tekemisen tapaa. Jokainen kirjoittaja luo oman runousoppinsa. Runouden kenttäkin on laajentunut. Isojen kustantajien lisäksi siellä toimivat pienet vaihtoehtoiset kustantajat ja erilaiset internetsivut ja blogit.

— Runoudesta tuskin koskaan tulee kirjallisuuden valtalajia. Tämä on ihan yleismaailmallinen ilmiö. Runouden perinne on vahva, mutta silti runous jää marginaaliin. Romaani säilyy suuren yleisön lajina.

On Haapala itsekin harkinnut romaanin kirjoittamista.

— Mutta veisi hirveästi aikaa, että löytäisi oman äänen. Romaani vaatii niin valtavan työmäärän, että pitäisi ruveta päätoimiseksi kirjailijaksi. Toistaiseksi tutkimusproosa saa riittää minulle.

Runoja Haapala kertoo kirjoittavansa edelleen. Uusia on jo julkaistu Nuori Voima –lehdessä. Seuraavan kokoelman hän arvelee valmistuvan parin vuoden sisällä.

— En ota paineita julkaisemisesta. Kirjoitan joka päivä, siitä tulee sitten mitä tulee. Mutta on totta, että rima on korkealla esikoisteoksen menestyksen vuoksi — seuraavan pitäisi olla parempi.