Lukijan ei ensimmäisellä kerralla pidä ymmärtää yhtään mitään. Aina voi laittaa lehden sivuun ja kokeilla josko toinen lukukerta auttaisi. Jos ei toinen, kolmas, neljäs eikä viideskään kerta vielä auta, ei sekään mitään haittaa: mikä pakko ihmisen aina on kaikkea ymmärtää.

Voihan myös olla ymmärtämättä, hämmästynyt ymmällään olo se vasta kätkeekin toivon valosta sisäänsä. Minä en ymmärrä mitään! Minulla on hauskaa! lukija iloisesti huudahtaa ja jatkaa elämää silmät valoa tulvien.

Saman voi soveltaa kaikkiin muihinkin asioihin, joiden suotta toivotaan hoituvan nopeasti ja vaivatta. Esimerkiksi: kenenkään ei tarvitse parantua pikaisesti. Parane pian -toivotus aiheuttaa potilaalle pelkkää painetta aivan kuin ymmärtämisen pakko lukijalle.

Siksi on syytä kääntää maailmaa sopivasti kallelleen ja kuiskata lempeästi: parane rauhassa, parane perin pohjin, ota lehti käteen, laske se sivuun, ummista silmät, anna niiden loistaa kirkasta valoa kun vihdoin ja viimein ne avata jaksat. Ota sitten lehti uudestaan käteen, toivu vielä tovi, hymyile ja luota: silmät kyllä valaisevat lauseet, jotka vielä äsken olivat hämärän peitossa.