Loppiaisen alla tulivat kaivatut pakkaset, ainakin vähäksi aikaa. Järven jäille uskaltautuivat pilkkijät ja retkiluistelijat. Auringon noustessa järven jää oli täynnään kimaltelevia pieniä tähtiä valon osuessa pakkasen loihtimiin kuurankukkiin. Aamunkoi oli tosiaan noussut ja pimeys pyyhkäisty.

Muutama työntö sauvoilla, pari potkaisua jaloilla ja luistimet veivät. Katselin valon leikkiä jäällä, kuuntelin jääkellojen ja puikkojen helinää rannan heinikoissa ja varvuissa, hengitin raikasta ilmaa, kurvasin saarten lomitse ja pysähdyin katsomaan jääkannen peittämää järvenselkää — ja mies oli täynnä hiljaista iloa ja vapauden tunnetta. Katsoi mihin tahansa, ilon tähtiä ympärillä.

Joku ääni sisällä sanoi: Ei tämä kauan kestä, huomenna on toisin. Toinen ääni siihen: Mitä siitä, katso nyt, kuuntele hiljaisuutta, hengitä, liiku, nauti tästä vapaudesta, tästä olemisesta ja ilosta, talleta se.

Näe tämä valo, kuule tämä helinä, aisti tämä tuuli, tunne tämän liikkeen vapaus ja ainutkertaisuus. Huomennakin tämän päivän ihme on totta. Sinulla ei ole sille sanoja, mutta tämän hetken läsnäolo on todempi kuin kaikki muu, mihin sinua aika houkuttaa uskomaan.

Opi luottamaan tähän hiljaisuuteen ja läsnäoloon, missä ei ole mitään vaatimuksia. Havahdu ja näe elämä näissä kuurankukissa. Niiden psalmi on yhtä totta, kuin ikuiset psalmit Raamatun lehdillä.