Vanha pastori opetti minulle rippikoulussani, että armo tarkoittaa ansiotonta rakkautta minun osakseni. En voi siis tehdä mitään, että ansaitsisin tuon armon. Minusta itsestäni tuntuisi ainakin välillä helpommalta, jos voisin uskotella itselleni, että olen ansainnut sen armon. Olen tehnyt hyviä asioita ja siksi armo kuuluu minulle. Olen hyvä ihminen.

Armahdusta kaipaa ihminen, joka on vajavainen — ihminen joka tekee virheitä. Vajavaisena ihmisenä on kuitenkin usein vaikea heittäytyä kaiken kattavan armon varaan. Heittäytyminen tuntuu uskomattomalta, pelottavalta ja vaikealta käsittää. Se tuntuu siltä, että loppupeleissä täytyy jättää oma elämä jonkun toisen käsiin, kun ei omilla voimillaan ja kyvyillään pysty itseään pelastamaan.

Kuinka suuri onkaan se armo, joka meitä kantaa. Siihen saa turvautua ja sen varaan saa jättää koko elämänsä.

Ensi sunnuntai on 3. sunnuntai ennen paastonaikaa. Sen aihe on Ansaitsematon armo. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 18:2–7, 5. Moos. 7:6–8, Fil. 3:7–14 ja Matt. 19:27–30.