Kuin huivi jostain kaukaa

Aulikki Oksanen: Puskinin hevonen. Laulurunoja.
WSOY 2007.

Aulikki Oksasen sävellettyjä runoja sisältävä kokoelma Puskinin hevonen laulaa, tanssii ja soi. Mutta mikseivät nuotit, Kai Chydeniuksen ja muiden, ole mukana?

Laulumuotoiset runot toimivat kyllä ilman säveliäkin. Oksasen raikkaat, yllättävät kielikuvat ovat kuin värikäs kudos, huivi jostakin Gruusiasta. Monen runon poljennossa soi venäläisen kansanlaulun tahti.

"Valkea aamu, armahda jo meitä. / Kaatunut taivas on niin raskas kantaa", lauletaan runossa Mustaa jäätä. Oksasen runot kannattelevat raskaita aiheita, mutta kansanlaulun — ja nuorison kolmen vuosikymmenen takaisen sosialistisen laululiikkeen tekstien — tavoin keveästi ja ironisesti.

Monet näistä lauluista ovatkin jo vanhassa muistissa. Uusiakin toki löytyy, ja Oksasen esipuheen mukaan myös unohtuneita, kadonneita. Kirjan kuvat ovat runoilijan itsensä piirtämiä, ja istuvat tekstiin kuin hattu päähän.

Talven grafiikkaa

Bo Carpelan: Uudet runot.
Otava 2007.

Yhä vähemmällä, yhä niukemmin keinoin, temppuilematta ja suoraan. Bo Carpelanin kypsän vanhuuden runot ovat pieniä grafiikanlehtiä, zen-maisemia. Carpelan pelkistää kuin japanilaiset mestarit yhä koruttomampaan ilmaisuun ja yhä tiiviimpään sanastoon, joka kertoo rivien välissä lukijalle syvästä avaruudesta.

"Kuun jouselta / irtoaa nuoli / kirkkaan taivaan syvyyteen", kirjoittaa Carpelan.

Talvi on tullut, jäljet katoavat lumiselta pihalta. Muistotkin ohenevat ruohonkorsiksi, mutta ihminen ei tarvitsekaan muuta kuin levollisen hengityksen ja vapaan iltapäivän. Kaikki on pantu pois, luovutettu, avattu ja jätetty taakse. Vain rauha on läsnä, ja väistämätön suru.

Caj Westerberg on Carpelanin luottosuomentaja, ja heidän yhteistyönsä vaikuttaa saumattomalta. Kuulin Carpelanin lausuvan runojaan ruotsiksi, ja kun luin ne sitten suomeksi, totesin, että tunnelma sama, viipyvä, hiljainen kuin kuiskaus.

Jääkukkia ja säkeitä

Mirkka Rekola ja Raija Ollila: Vesi on maailman muisti.
Katharos 2007.

Jäätynyt vesi on kiteytynyt tuhansiksi mikromuodoiksi, tähdiksi, höyheniksi, oksiksi ja kiviksi. Teoksessa Vesi on maailman muisti Mirkka Rekolan lakonisia ja kirkkaita runoja kuvittavat Raija Ollilan mestarilliset jääkidekuvat. Runo ja kuva eivät liimaudu toistensa päälle vaan soivat kuin fuuga, jännitteisessä mutta levollisessa harmoniassa.

Rekolan aforistiset runot ovat itsekin kuin jääkiteitä. Runoilija on tavoittanut yhä pelkistetymmän sanakielen, jolla hän kuvaa vanhenemista, vähenemistä, rauhaa ja talvea. Kaikki jäätyy, mutta jää on vain vettä — ihminen kulkee luonnon kierron mukana ja uusiutuu, kunnes on luopumisen aika. Sekin käy hiljaisesti, kuin sulava lumi vajoaisi mullan poveen.