Aune Flinck on parisuhdetta ja perheen terveyttä tutkiessaan törmännyt "lyhytjännitteisyyden kulttuuriin". Työssä on kiire päteä, pärjätä ja menestyä, ja yksityiselämässäänkin jokainen haluaa tulla onnelliseksi, heti tässä ja nyt.

— Monen mielestä onnellisuuteen kuuluu, että saa äkkiä ison talon, uuden auton —ja suuren velan — ja että lapset itsenäistyvät vaivattomasti niin, että he alkavat nopeasti pitää huolen itsestään, tiivistää Flinck.

Onnellisuuden syvemmäksi sisällöksi ymmärretään romanttinen rakkaus.

— Useimmiten ajatellaan, että se oikea minulle on se, joka tekee minut onnelliseksi. Jos nykyinen puoliso ei pysty siihen, etsitään tilalle uusi.

Lisäintoa pyrkimykselle antaa Flinckin mukaan kiiltokuvajulkisuus: uuden puolison rinnalla hymyilevän julkkiksen unelma on täyttynyt. Myös uusioperheen minun ja sinun ja meidän lapsista on hetkessä tullut hyviä kavereita keskenään.

— Täydellisiä avioliittoja tai täydellisiä vanhempia ei ole, toppuuttelee Flinck.

On helppo kaivaa esiin puolison huonoja puolia

Aune Flinckin mukaan kaikissa parisuhteissa on ainakin joskus vaikeuksia, ja vanhemmuus on aina ristiriitainen ja haastava tehtävä.

Flinck kertoo ajattelevansa samaan tapaan kuin kirkon perheasiankeskuksen johtaja Martti Esko: vanhempien parisuhde on lapsen koti. Niinpä silloin, kun lapsi ei voi hyvin tai jokin mättää parisuhteessa tai perheessä, voi olla tarpeen aloittaa tarkistustyö perustuksista.

— Romanttinen käsitys rakkaudesta on mielestäni aivan liian suppea. Ei rakastaminen ole sitä, että vain odotan toisen tekevän minut onnelliseksi, vaan että molemmat tahtovat toistensa parasta ja pyrkivät siihen: sitoutumalla, joustamalla ja näkemällä vaivaa.

Toisen parhaan ajatteleminen voi olla vaikeata, kun arjessa ovat tutuiksi tulleet myös tämän huonot, tylsät, ikävät ja inhottavat piirteet.

— Ristiriitatilanteessa on helppo kaivaa esiin huonot puolet, ja jos sille tielle lähtee, lytätä, mitätöidä ja haavoittaa kumppania. Kaikista toisen epämukavista piirteistä ja valitettavasta keskeneräisyydestä huolimatta rakentavampaa olisi kertoa ajatuksiaan toista kunnioittaen, toteaa Flinck.

Myönteisiä lähtökohtia parisuhteen pohtimiselle voi löytää palauttamalla mieleen, mihin toisessa rakastui, mitä hänessä arvosti ja mitä hyvää siitä kaikesta on yhä jäljellä.

Sen jälkeen voi miettiä, miten kummankin keskeneräisyyksistä voitaisiin puhua niin, ettei samalla loukata eikä tehdä pahaa toiselle.

— Kunnioitan toista, kun kuuntelen hänen toiveitaan ja tarpeitaan, tunteitaan ja mielipiteitään ja otan ne huomioon, vaikka ne olisivat erilaisia kuin omani. Voin kunnioittaa toista ihmisenä ja hyväksyä erilaisuuden, vaikken ehkä hyväksykään kaikkia hänen tekojaan ja ajatuksiaan.

Juttelu on yksi lapsen perustarpeista

Vaikka lapsi on kuinka suunniteltu, lapsen kanssa eläminen on monella tapaa suuri yllätys.

— Eikä vähiten siksi, etteivät useimmat vanhemmat ole etukäteen pohtineet yhteisiä arvojaan: mitkä arvot ohjaavat meillä lastenkasvatusta ja miten ne näkyvät meidän arjessa? toteaa Aune Flinck.

Hän korostaa, että ihmiset toimivat aina joltakin arvopohjalta, silloinkin kun he eivät niitä tiedosta tai tiedä niitä valinneensa. Hänen mielestään ei ole huono vaihtoehto palata peruskristillisiin arvoihin.

— Niistä löytyy perustelu sille, että jokaisella, niin aikuisella kuin lapsella, on yhtäläinen ihmisarvo siksi, että Jumala on luonut jokaisen. Käskyissä tiivistyy toisen ihmisen ja elämän kunnioittaminen, ja ne antavat taustan oikean ja väärän tunnistamiselle ja opettamiselle: ei saa varastaa, ei tappaa, ei houkutella toisen puolisoa.

Flinckin mielestä vanhemman tehtävä on antaa lapselleen perusturva, ihmisarvo ja identiteetti, juuret ja siivet.

— Lapsi kokee olonsa turvalliseksi, kun vanhemmat huolehtivat hänen perustarpeistaan: hän saa unta, ruokaa, yhdessäoloa, juttelua. Lapsen maailma voi olla yhtä kaaosta, jos isät ja äidit, siskot ja veljet vaihtuvat tiheästi ja isovanhemmat unohtuvat.

Käsitys omasta arvosta muovautuu, kun lapsi kokee toistuvasti olevansa hyväksytty ja rakastettu omana ainutlaatuisena itsenään ilman, että on hyvä tässä tai tuossa taidossa.

Vanhemman tehtävä on tulkita tunteita

Flinckin mukaan pieni lapsi voi ilmaista mitä haluaa, muttei tiedä mitä hän tarvitsee tai mikä on hänelle hyväksi.

— Vanhemman täytyy rajoittaa lapsen haluja, ja tietää lapsen puolesta esimerkiksi, että turvaistuinta käytetään, rokotus otetaan ja vuositarkastukseen tai hammaslääkäriin mennään. Sanoessaan "ei" vanhemman on hyvä selittää ja perustella lapselle tämän ymmärryksen mukaisesti, miksi tehdään niin kuin tehdään.

Vanhemman tehtävä on myös nimetä, selittää ja tulkita tunteita — ja neuvoa, miten vaikkapa vihaansa voi ilmaista.

— Jos joku sanoo lapselle rumasti, ei oikea ohje ole, että sano tai lyö takaisin. Tilannetta pitäisi pysähtyä pohtimaan perusteellisemmin.

Toisella kertaa voi olla tarpeen kertoa, miltä tuntuu lapsen kaverista, jolle tuli paha mieli.

— Samalla kun lasta neuvotaan pyytämään anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa, hänelle kerrotaan, ettei anteeksipyytäminen ole lupa tehdä sama uudelleen. Sitä paitsi anteeksiantaminen on vaikeaa, se ei useinkaan tapahdu kerralla.

Lapsen kanssa elämiseen tarvitaan siis aikaa ja pitkää pinnaa.

— Jos vuorovaikutus toimii, asioista selvitään puhumalla. Vanhemman pitäisi olla luja ja rohkea, muttei kova ja kylmä, sanoo Flinck, joka toimii tutkijana hoitotieteen laitoksella Tampereen yliopistossa.

Parhaillaan hän laatii yhdessä professori Eija Paavilaisen kanssa terveydenhuollon ammattilaisia varten suosituksia siitä, mistä tunnistaa kaltoin kohdellun lapsen.

Aune Flinck alustaa kasvattajaillassa la 24.11. klo 16–18 Tikkurilan kirkossa.