Pesän rakentajat

Vaaralassa Hakunilan kupeessa kolmekymppiset Jenni ja Tuomo Kahenvirta ovat rakentaneet pesää leppoisaan luhtitaloon. Ensimmäinen oma asunto hankittiin, kun Mellunkylässä rippikoulupappina työskentelevä Jenni alkoi odottaa nyt 1,5-vuotiasta Tiitusta.

— Kotona lapsi ja kissat tahdittavat arkea. Erilaisten työpäivien takia säännöllisiä rutiineja ei synny helposti. Niitä ollaan yritetty opetella jääkaapin oveen teipatun lukujärjestyksen avulla, kertoo Hakunilan seurakunnan nuorisopappi Tuomo Kahenvirta.

— Tiitus on alkanut nukkua yönsä. Nykyään voi suunnitella jo seuraavaa päivää, koska silmät eivät ole enää ihan ristissä, sanoo hoitovapaalla oleva Jenni.

Kotona ollessaan Jenni on huomannut, kuinka papin työ vaikuttaa perheen arkeen.

— Kun monet aloittavat viikonlopun jälkeen työviikkoa, meillä hihkaistaan: ihanaa, huomenna on maanantai! Alkuviikosta ollaan perheen kanssa.

— Jos Tuomon aamut ovat aikaisia ja illat myöhäisiä, Tiitus alkaa kysellä isiä. Kun Tuomo on leireillä, kotona pussaillaan ja sanotaan hyvää yötä isin valokuvalle.

Olohuoneessa istutaan lattialla. Kissat loikovat sohvalla. Lapsiperheessä on totuttu siihen, että koti ei pysy täydellisen puhtaana. Jennin vanhat lelut koristavat huoneita ja leikkejä.

— Meillä on aika tavallinen koti. Käydään saunassa, työskennellään tietokone vatsalla, istutaan iltaisin parvekkeella, silitellään kissoja ja imuroidaan välillä niiden karvoja, kertoo Tuomo.

— Huonekalut on pääosin ostettu käytettyinä, ja niissä näkyy elämän jäljet, toteaa Jenni, mutta maalaa haavekuvan.

— Olen kyllä vähän perfektionisti. Olisi kaunista, jos puhtoiset kissat liehuisivat tahrattomassa kodissa. Tiedän kuitenkin, ettei se toimi meillä.

Pariskunnan ammatit näkyvät lähinnä kirjametreinä hyllyissä.

— En ole halunnut kotiin mitään isoja ristejä, enkä juuri muitakaan koriste-esineitä. Hengellistä kirjallisuutta meillä on paljon, kertoo Jenni.

— Kirjojen ja levyjen tärkeyden huomasi silloin, kun Tiitus alkoi tutkia paikkoja. Niitä piti ryhtyä suojelemaan, sanoo Tuomo.

Tärkeimpiä asioita molemmille ovat arjen pienet hetket

— Kun syödään yhdessä ja yhtäkkiä kaikkia alkaa naurattaa, koska on niin hyvä mieli. Tai kun katsotaan Tiituksen kanssa, miten kynttilän liekki lepattaa tai me vanhemmat seisomme yöllä Tiituksen sängyn vieressä katsomassa, kuinka kaunis nukkuva lapsi voikaan olla, miettivät papit.

Makuuhuoneen ja Tiituksen huoneen ikkunoista näkyy Vaaralan kirkon torni. Välillä vapaa-aika ja papin työ sekoittuvat, mutta uusia ihmisiä tavatessa ammatti ei ole mielessä päällimmäisenä.

— Tänne muuttaessamme minua vähän jännitti, miten se näkyy, että asumme saman seurakunnan alueella kuin Tuomo on töissä. Mutta mukavaa se on ollut, vaikka kaupassa välillä tunnistetaan. Ei ole käynyt vastaavaa, kuin yhdelle työkaverille. Hyllyn takana rouvat olivat kuiskutelleet: "katso, katso, pastori ostaa vessapaperia."

— Koitamme pitää kiinni siitä, että vapaapäivinä ei tarvitse miettiä työasioita. Toisaalta pihakeskustelussa voi milloin tahansa pureutua vaikkapa kärsimyksen ongelmaan, kertoo Jenni.

Rivitaloasujien arki ei säily naapureilta salaisuutena, mikä on jopa helpottavaa.

— Pihapiirissä on rippikouluikäisiä nuoria ja muita lapsiperheitä, jotka näkevät arkeamme aika läheltä. Papin työ muuttuu paljon vähemmän jalustalla olemiseksi, kun saa olla oma arkinen itsensä, eikä aina virka-minä, sanoo Tuomo.

Koteja pitkin ja poikin

Työpäivän päätteeksi Tikkurilan seurakunnan pastori Päivi Helén, 39, käännähtää kodin kautta lenkkipolulle tai lukujärjestyksestä poimimaansa jumppaan.

— Kotona vaihdan heti farkut verkkareihin. Liikunnan jälkeen täällä roikkuu kuivuvia vaatekappaleita ovenkahvoissa ja ylisillä.

Räväkkä ja uskalias ote elämään on pitänyt papin liikkeellä. Kotikaupunki on Kuopio. Sieltä opinnot ja työt ovat vieneet Heléniä Helsinkiin, Imatralle, Kittilään ja viimeisimmäksi Kotkan kautta Vantaan Tikkurilaan.

— Päätös lähteä Lapista oli minulle kuin pieni avioero. Olin mennyt sinne koko elämälläni. Olo yksin kaukana läheisistä kävi kuitenkin vaikeaksi. Tein elämäni kannalta parhaan päätöksen eli palasin etelään.

Punatiilikerrostalon yksiössä arki on pienieleistä.

— Minun arkeni on täysin toisenlaista kuin lapsiperheissä. Sinkun ja lapsiperheen arjen eroja näen kastekodeissa, ja voin vain ihailla perheiden menoa!

— Olen paljon liikenteessä. Minulle pakastepinaattikeitto ja veriletut ovat helposti valmistuvaa arkiruokaa. Tykkään kyllä leipoa, jos joku tulee kylään.

Papin työ on viikonloppupainotteista. Viikonloppuillat Päivi viettääkin mielellään kotona.

— Luen kirjoja ja katselen telkkarista dekkareita ja ajankohtaisohjelmia. Vaikka yleensä en kyllä halua nyhjätä kotona tuntikausia.

Kodin henki on Päiville tärkeä asia. Puitteiden ei tarvitse olla hienot, kunhan niistä tunnistaa itsensä.

— Koti on minulle turvan ja levon paikka. Täällä ei ole prameeta eikä käheetä, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat laittaa kotiaan.

— Minulle riittää, että koti on näköiseni. Olen pikkuisen romantikko. Rakastuin näihin kirpparilta hankittuihin mööpeleihin. Ne kantavat mukanaan elämää. Joskus mietin kenellä ja minkälaisissa kodeissa ne ovat mahtaneet olla.

Yksi oman kodin rakkaista esineistä on siskon lapsen antama nukke. Viipurin torilta matkamuistona tuotu Tatjana heiluttaa laulaessaan jalkojaan ja pistää papin tanssimaan.

— Blondinukessa on hirveästi minua. Tatjanaa ei voi kuunnella hiljaa aloillaan.

Päivin suhde seurakuntaan on syventynyt lapsuuden kokemuksista lähtien.

— Seurakunta on minulle myös siinä mielessä kotoisa, että yksin asuvana juhlin siellä mielelläni jouluni. Kotiin en paljon joulua laita, mutta sen sanomasta nautin ja iloitsen. Aattoillaksi olen saanut kutsun vanhojen ystävien luokse.

Tikkurilaan ja sen seurakuntaan Päivi haluaa kotiutua, vaikka tulevaisuus on auki.

— Elän päivän kerrallaan, ja asennoidun aina kotiutumaan. Muutot ovat olleet isoja päätöksiä, mutta tiedän, että luopuva saa tilalle uutta.

Matkan maalaama maisema

Lohjanjärven rantaan kiemurtelee ruohottunut tie. Loppusuoralla psalmin jae vastaanottaa Lauri Virkkusen kotipihaan saapuvaa: "Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa."

Järvi kaartuu metsäisen niemen ympärillä. Sen kärjessä on mielenkiintoinen talo, joka muodostuu 1900-luvun alkuvuosikymmeninä arkkipiispana toimineen Gustav Johanssonin haapahirsisistä rukousmajoista ja puutarha-arkkitehti Jussi Jänneksen piirtämästä lisäosasta. Pihan keskellä taivasta tavoittaa jyrkänteen laelle pystytetty risti. Kallion viereiselle aukiolle käydään porteiksi asetettujen ikkunaluukkujen kautta.

Vuoden alussa Lauri Virkkunen siirtyi osa-aikaeläkkeelle papin virastaan Vantaankosken seurakunnassa, mikä mahdollisti pysyvän asumisen Lohjan Virkkalassa. Kuukaudessa hän tekee kymmenen työpäivää. Muu aika on viime kuukausina uponnut remonttiin, joka on ollut edellytys entisen kesäasunnon vakituiselle asuttamiselle.

— Remontin keskellä päivien sisältö vaihtelee. Mutta haaveilen säännöllisestä päiväjärjestyksestä.

— Kaupunkiasumiseen verrattuna kodissamme on hirveästi puuhaa. Ei ole samanlaista elämänhallintaa. Esimerkiksi kun järven pintaa laskettiin, meiltä tyhjeni kaivo.

Suhde nykyiseen kotiin on rakentunut työvuosien varrella. Elämän kriiseissä se on ollut toipumispaikka.

— Idealistisena nuorena pappina olin hyvin perhekeskeinen. Ensimmäinen avioliitto päätyi yllätyksekseni eroon, mikä oli minulle suuri kriisi. Sen jälkeen vietin paljon aikaa täällä.

— Tässä kodissa on tilaa olla ja elää. Käden jälki saa näkyä. Lasiterassista tuli odottamatta aivan fantastinen tila.

Lasiterassin sini-valkoraitaisen katon laudat on sahattu kaatuneesta männystä, ja seinällä roikkuu metallilevyillä koristeltu pala tervattua veneenpohjaa.

Hiljaisuudelle on tilaa piha-aukion laidalla Rauhan majassa, jonka valaisee lattiaa hipovien ikkunoiden läpi sisään tunkeva aurinko. Pöydällä on Laurin tekemä tiffany-risti ja Raamattu.

— Pyhiä paikkoja on täällä vähän joka nurkassa. Iltaisin käymme majassa. Eräs vieras sanoi, että majamme on Länsi-Uudenmaan enkeleiden taukotupa. Siellä koetaan rauhaa.

Suku nousee Lauri Virkkusen puheissa pinnalle tuon tuosta; lähinaapurit ovat sisaruksia, ja pappeus perintöä.

Saarnoja Virkkunen kirjoittaa taiteen, kirjojen ja värien kyllästämässä olohuoneessa. Sen ikkunoiden takana lainehtii järvi ja metsä.

— En ole kuitenkaan koskaan ollut maalaispappi. Ennen Vantaan-vuosia toimin ylioppilaspappina Helsingissä ja jätkäpappina Lapissa. Vanhan valtauksen aikaan olin Helsingissä ylioppilaskunnan hallituksessa. Ne ovat minun henkistä maisemaani.