Niin pian kuin muistan itseni, jokin minussa laittaa mielikuvitukseni liikkeelle. Työminäni kelaa tuoreita työni ja työyhteisöni haasteita, iloja ja ongelmia. Ne suorastaan vyöryvät päälleni. Huoliminäni pohtii lähimmäisiini, terveyteeni ja jaksamiseeni kohdistuvia kysymyksiä. Tunnen itseni huolimöykyksi. Vapaaehtoisminäni vaikeroi liiallista kuormitustaan. Rajaton auttamisvimmani tukahduttaa minut.

Olemme ajattelevina ja tuntevina ihmisinä näiden minän eri puoliemme mielikuvitusmaailmaa täynnä. Pitkään jatkuessaan tällainen luonnollinen olotila muuttuu kestämättömäksi. Uuvumme, turrumme ja tukehdumme. Tarvitsemme katkoja, pysähtymistä ja hiljaisuutta.

Hiljentyessämme — vaikkapa päivänokosille — sanomme mielikuvituksellemme hetkeksi kiitos ja näkemiin. Hiljaisuus on minuuksistamme ja mielikuvituksesta vapaa vyöhyke. Ei ajatuksia, ei huolia, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, vain tämä hetki. Olemme läsnä sisimmässämme, olemuksemme keskuksessa, yhteydessä Luojaamme. Tämä ei ole mielikuvitusta, vaan lahja.

Virkistävä valvelepo herkistää meitä elämämme havainnointiin sielusta käsin. Näkökulma omaan elämään ja identiteettiin siirtyy ulkoisesta sisäiseen. Valvelevon ihmeessä kuoriudumme aidoksi itseksemme — ilman ponnistuksia.

Äiti Teresa rohkaisee meitä luottamaan valvelepoon: "Puut, kukat, kasvit, kaikki kasvavat hiljaisuudessa. Tähdet, aurinko, kuu liikkuu hiljaisuudessa. Hiljaisuus avaa elämäämme uuden näkökulman."