Kristittynä eläminen on yksilöllistä eikä etene tiukasti tietyn kaavan mukaan. Kristillisessä perinteessä on kuitenkin huomattu, että kasvuprosessissa on joitakin tyypillisiä vaiheita.

Jumalan poissaoloksi koettu hengellinen yö, erämaa tai millä nimellä tätä "hengellistä tunnelikokemusta" kutsutaankin, on yksi kasvuprosessin vaihe. Säännöllisesti rukoileva ja Jumalaa tuntemaan opetteleva kristitty voi joutua huomaamaan, ettei jumalasuhteessa eläminen olekaan aina niin ihanaa ja lohdullista kuin alkutaipaleella.

Ehkä tunnetuin Jumalan selän takana olemisen kuvaaja on 1500-luvulla elänyt espanjalainen mystikko ja karmeliitta Ristin Johannes. Kirjassaan Pimeä yö hän kertoo rankasta Jumalan poissaolon kokemuksesta.

Ruotsalaisen uskonnonpsykologian professorin Owe Wikströmin mukaan hengellisessä yössä romutetaan hitaasti ja määrätietoisesti kaikki ne kokemukset Jumalasta, joihin ihminen on siihenastisella uskontaipaleellaan luottanut.

Kun rukous kuivuu ja katkeroituu

Kuivaan ja pimeään hengellisen elämän kauteen kuuluu ensinnäkin se, että tunteet ehtyvät. Yöhön joutunut ihminen ei saa rukouksesta sellaista mielihyvää ja voimaa kuin aikaisemmin. Jumalanpalvelukset tuntuvat ikävystyttäviltä ja rukous katkeralta ja kuivalta. Ihminen kyllä tietää Jumalan olevan hyvä, muttei tunne hänen hyvyyttään.

Myös Jumalaa koskeva ajattelukyky katoaa. Uskonnolliseen kielenkäyttöön kuuluvat sanat tyhjentyvät sisällöltään. Niiden merkitys kuivuu. Kaikki, mitä ihminen on aikaisemmin luullut tietävänsä Jumalasta, katoaa sumuun. Puhe Jumalasta, Raamatun lukeminen tai virsien laulaminen eivät enää herätä mitään. Raamattu tuntuu käsittämättömältä.

"Jumalan olemassaoloa ei epäillä, mutta hän tuntuu olevan poissa", kuvailee Wikström hengellistä yötä kirjassaan Häikäisevä pimeys.

Jumala ei anna ihmiselle tällaista kokemusta kiusallaan, vaan kasvattaakseen.

"Tämä tapahtuu, jotta ihmisestä tulisi vapaampi, elämästään nauttiva ja rakastava ihminen", selvittää Wikström.

Olenko vain masentunut?

Joskus kun rukous on muuttunut kuivaksi ja tylsäksi, saattaa tulla epäilleeksi masennusta. Onhan yksi masennuksen oireista mielihyvän katoaminen: masentunut ei nauti asioista, joista on ennen iloinnut.

Hengellinen yö ja masennus ovat samankaltaisuuksistaan huolimatta eri asioita. Pelkkä hengellisen elämän kuivahtaminen ei vielä täytä masennusdiagnoosia. Täytyy olla muitakin oireita.

Wikströmin mukaan hengellinen yö koskee vain jumalasuhdetta. Siinä koetaan Jumalan, ei toisten ihmisten poissaoloa. Myös normaali, looginen ajattelukyky säilyy, vaikka puhetta Jumalasta onkin vaikea ymmärtää. Hengellistä yötä läpikäyvä ihminen toimii arkielämässään tavalliseen tapaan ja hänen myötätuntonsa toisia kohtaan säilyy.

Sen sijaan masennus vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen toimintakykyyn. Masentunut uppoutuu herkästi itseensä ja toivoo tuskan menevän ohitse. Hengellistä yötä läpikäyvä kaipaa puolestaan uskonnollista tulkintaa kokemukselleen, ei niinkään vapautusta siitä.

Ristin Johannes selvittää, että jos ihminen on yksinomaan melankolinen, hän saattaa lopettaa rukoilemisen. Jos kyse on hengellisestä yöstä, ihminen jatkaa rukoustaan, vaikka ei saakaan siitä mielihyvää. Hengellisessä yössä oleva ihminen haluaa siis kilvoitella ja jaksaa niin tehdä. Masentunut ei sellaiseen välttämättä kykene.

Jumalalla on silmät selässäkin

Hengellisen elämän kuivissa vaiheissa voi samastua Israelin kansaan, joka vaelsi autiomaassa 40 vuotta matkaten luvattuun maahan. Kansa nurisi ja janosi.

Tai olo voi olla kuin Jeesuksen opetuslapsilla pääsiäisyönä: Jumala tuntuu kuolleen.

Hengellisessä yössä Jumala ei kuitenkaan ole objektiivisesti katsoen poissa, vaikka yötä läpielävä ihminen näin kokeekin. Yö on paradoksaalista aikaa. Siinä ihminen nimittäin saa Jumalasta kouriintuntuvaa kokemusta hänen poissaolonsa kautta. Jumalalla on silmät selässäkin.

"Suuri jano on käänteinen muistutus Kaivatun läsnäolosta", kirjoittaa Wikström viitaten kirkkoisä Augustinuksen rukoukseen "Muista, Herra, että janoni sinua kohtaan on omaa työtäsi".

Wikström muistuttaa, että vain olemassaoleva ja todellinen voi olla poissa. Jos kokee olevansa Jumalan selän takana, kokee samalla, että on olemassa hän, jolle tuo selkä kuuluu. Pimeys onkin paradoksaalisesti Jumalan kohtaamispaikka.

"Hengellinen perinne opettaa, että on olemassa tyhjyys, joka on täynnä läsnäoloa, hiljaisuus, joka on täynnä ääntä, pimeys, joka on ääriään myöten valoa", Wikström kirjoittaa.

Yössä täytyy vain odottaa

Kun hyvää tarkoittava auttaja kohtaa hengellisestä kuivuudesta kärsivän, hän saattaa alkaa vakuutella tai tarjota elämyksiä. Tällaiset auttamisyritykset jäävät kuitenkin turhiksi. Wikströmin mukaan yössä tarvitaan rakastavaa tarkkaavaisuutta, jota kutsutaan myös odottamiseksi.

Odottaminen on Jumalan lähellä olemista ilman ajatuksia ja puheita. Se on sanatonta katseen kiinnittämistä Kristukseen — rukousta ilman sanoja.

Wikström kehottaa yötä läpikäyvää pitämään kiinni Jumalan lupauksista. Tunne-elämän nousuissa ja laskuissa Jumalan lupaukset ja hänen anteeksiantamuksensa lahjat ovat ilmaisia.

Wikström kannustaa myös ilmaisemaan sisimpiä tuntojaan jollekulle luotettavalle ystävälle tai sielunhoitajalle.

Uskon alkutaipaleella ihminen etsii Jumalalta lohdutusta, tarkoitusta, voimaa ja menestystä. Yöstä selvittyään hän ei enää rakasta Jumalaa vain siksi, että saa tältä miellyttäviä kokemuksia ja hyviä lahjoja. Hän rakastaa Jumalaa siksi, että tämä on Jumala — loputon ja kiehtova salaisuus.

Rakasta elämää enemmän kuin sen tarkoitusta

"Pimeydessä ihmistä johdatetaan kokemaan, että Jumala ei ole inhimillinen eikä häntä ole mahdollista manipuloida tai ymmärtää järjellä. Enemmin tai myöhemmin pyhyyden valo, ehdoton hyvyys ja totuus sekä suuri kauneus häikäisevät ihmisen tässä pimeydessä. Valo vuodatetaan lahjana, tie valoon kulkee pimeän yrttitarhan läpi", Wikström kirjoittaa.

Kun valo koittaa, ihminen voi kokea todeksi sen ihmeen, että rakastaa elämää enemmän kuin sen tarkoitusta.

"Ihminen näkee kaikki asiat Jumalassa ja Jumalan kaikissa asioissa. Hän saa avoimuuden. Hän kohtaa ikuisen läsnäolon kaikessa, mikä häntä ympäröi, kaikissa ihmisissä, jotka ovat hänen lähellään ja tehtävissä, joita hän suorittaa", kuvailee Wikström.

Kristityn elämä ei muutu yön jälkeenkään ikuiseksi aamunkoitoksi. Hän saattaa Wikströmin mukaan kokea eri asteisia yö- ja erämaavaiheita myöhemminkin elämässään. Kaipauksessa on kuitenkin luottamuksen sävy, sillä Jumala on vähitellen muuttunut rinnalla kulkijaksi, joka on lähellä vaikeimpinakin hetkinä ja joka kerran saadaan nähdä kasvoista kasvoihin.

Kirjallisuutta:

Owe Wikström: Häikäisevä pimeys. Näkökulmia hengelliseen ohjaukseen. Kirjapaja 2002.

Ristin Johannes: Pimeä yö. Kirjapaja 2004.