Viime aikojen noususuhdanne on näkynyt varsinkin suurissa organisaatioissa jatkuvina muutoksina, entistä vaativampina tulostavoitteina, kireinä aikatauluina ja loputtomana kiireenä.

— Koko ajan ollaan kuin suurella lentokentällä, kiiruhtamassa lähtöportille viime hetkellä. Niinpä monenkaan ei ole mahdollista peilata ja katsoa rauhassa omaa työtään. Puhumattakaan siitä, että voisi tehdä sitä omasta uteliaisuudestaan käsin, sanoo työnohjaaja ja psykologi, valtiotieteen tohtori Aini Jaari.

Pomokin saattaa olla vain näennäisen pätevä

Työtä arvioitaessa keskitytään usein vain mittaamaan suorituksia ja tuloksia erilaisten ulkoisten mittausjärjestelmien avulla.

— Mittausten riskinä on, että työntekijä joutuu kokemaan, ettei ole kyllin hyvä. Lisäksi kokemusta pahentaa se, ellei yksittäinen työntekijä juurikaan saa muunlaista palautetta työstään, Jaari kritisoi.

— Ei huomata, että työntekijä on myös ihminen eikä vain suorittava ratas koneistossa. Sellaisessa tilanteessa on omanarvontunteen säilyttäminen melkoinen haaste.

Moni tuntee itsensä alamittaiseksi jo työpaikkailmoituksia lukiessaan. Jopa siinä tilanteessa, kun omalle työpaikalle haetaan uusia työntekijöitä.

— Joillekin voi syntyä mielikuva, ettei riitä tai kelpaa enää mihinkään. Ilmoituksia voi kuitenkin lukea myös sillä silmällä, että ne ovat ensimmäinen testi työelämän haasteisiin. Siinä katsotaan, luottaako työnhakija itseensä ja onko hänellä rohkeutta astua uusiin tehtäviin.

Jaari on käynyt muun muassa Nyyti ry:n tilaisuuksissa rohkaisemassa nuoria kiinnittymään työelämään. Vaikka pätkätyökulttuuri sopii joillekin, aika monia siinä eläminen rasittaa, jännittää ja pelottaa — ja syö heidän itsetuntoaan.

Kovista pätevyysvaatimuksista huolimatta joistakin tulee oikein uraohjuksia, ainakin joksikin aikaa.

— Urallaan nopeasti edenneitäkin voi vaivata riittämättömyys, niin sanottu pseudokompetenssi, vale- tai näennäispätevyys. Uransa edetessä he eivät ole ehkä halustaan huolimatta ehtineet perehtyä kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, jotka heidän oletetaan tuntevan. He ovat ahdistuneita ja selviävät työstään rimaa hipoen.

Työelämän epämukavuutta ja epävarmuutta voi Jaarin mukaan lisätä vielä se, ettei työpaikoilla useinkaan muisteta, että epäonnistuminen ja virheet ovat inhimillisiä. Ne voivat yhdessä läpikäytyinä ja -työstettyinä olla arvokkaita ja opettavia kokemuksia niin työntekijän kuin työyhteisön kannalta.

Arvoristiriita voi viedä masennukseen

Liike-elämästä lähtöisin oleva tulosajattelu ja tehokkuusvaatimus ovat nykyisin tunkeneet jokseenkin kaikkialle työelämään.

— Muun muassa sen takia on nykyään aika tavallista, että työntekijän omat ja työelämän arvot joutuvat ristiriitaan keskenään. Erityisen selvästi tämä näkyy hoitoyhteisöissä. Moni on hakeutunut hoitoammattiin hoivatehtävän takia. Se liittyy hänen perusarvoihinsa. Ja sitten työtä aletaankin ohjata tulostavoitteilla, jotka nousevat aivan erilaisesta arvopohjasta, Jaari selostaa.

Arvoristiriidan takia syyllisyydentunne alkaa vaivata hoiva-alan ammattilaista. Työntekijää kalvaa epäilys, ettei hän toimikaan oikein, vaan jollain kummallisella tavalla väärin.

— Aikaa myöten arvoristiriita uuvuttaa ihmisen. Se voi ajaa hänet riittämättömyyden tunteeseen ja masennukseen.

Työelämän rakenteisiin liittyvästä arvoristiriidasta kertoo Jaarin mukaan esimerkiksi se, miten palomiehen, sairaanhoitajan ja lähikasvattajan työtä arvostetaan ammattina, mutta ei palkassa — jolla tavallisesti ilmaistaan työn merkitystä ja arvostusta yhteiskunnassamme.

Kaivattua helpotusta ei löydy monesti myöskään työn ulkopuolisesta elämästä, sillä suoritusten maailman vaatimukset ja paineet ovat siirtyneet tehokkaasti vapaa-aikaan ja perhe-elämään.

— Jatkuvasti näkee erilaisia, minun mielestäni kohtuuttomia malleja vaikkapa siitä, millainen on kaunis koti tai tavoiteltava ulkonäkö. Nuorten, vaikkapa kolmekymppisen esikoistyttäreni ikäisten, naisten mallit, ihanteet ja vaatimukset huolehtia fyysisestä kunnostaan ja ulkonäöstään ovat todella kovat.

Tarvitaan entistä avoimempaa työkulttuuria

Mikä on se vastalääke, jota psykologi Jaari tarjoaa työpaikalla tai kotona jatkuvasti vaivaavien huonommuuden tunteiden tilalle?

— Tietenkin olisi päästävä pois suorittamisen ikeestä. Niinpä usein ehdotan, että työtä voisi tehdä vähän vähemmän ja sille pitäisi asettaa rajat. Siihen suuntaan kuljetaan avoimemman työkulttuurin kautta.

Avoimuuteen kuuluu puhumista, jatkuvaa dialogia työstä, sen tekemisestä ja tavoitteista. Palautetta annetaan ja saadaan: itsetunnon kannalta olisi hyväksi opetella ottamaan vastaan myös aitoa myönteistä palautetta.

Samalla voisi luopua jatkuvasta itsensä vertailemisesta toisiin, sillä se kuluttaa. Hyvällä työpaikalla ymmärretään myös perhetilanteen vaatima joustotyöaika.

Arvokysymysten pohdiskelupaikoiksi voisi Jaarin mielestä löytyä myös vertaisryhmiä työterveyshuollon, työnohjauksen, mielenterveysjärjestöjen tai seurakunnan piiristä.

Läheskään aina ei Jaarin mukaan ole oikein realistista ehdottaa, että työntekijä ratkaisisi työelämän arvoristiriidan hyppäämällä pois oravanpyörästä ja ryhtyisi vaikka luomuviljelijäksi tai erä- tai matkaoppaaksi. Useimpien taloudellinen tilanne ei salli sitä.

— Kunnossa olevat perhesuhteet sekä läheiset ihmissuhteet ovat hyviä elämän tukijalkoja. Niiden avulla voi alkaa etsiä itseään ja tulla sinuiksi itsensä sekä arvojensa kanssa, Jaari muistuttaa.

"Jokin minussa utelee lakkaamatta, mihin pyrit"

Työnohjaajana Aini Jaari on tullut siihen tulokseen, ettei hyviä yhteisöjä synny ilman, että niiden yksittäiset jäsenet saavat itsensä kuuluville. Tuon oivalluksen takia hän on palaamassa ammatillisille juurilleen kouluttautumalla psykoterapeutiksi. Samalla hän toivoo löytävänsä lisää välineitä käsitellä ihmisten riittämättömyysongelmia.

Näitä teemoja Jaari käsittelee myös tuoreessa kirjassaan Kylliksi itselleni (Edita 2007). Hän aloittaa kirjan Mika Waltari -lainauksella: "Jokin minussa, jokin hellittämätön ja lahjomaton minussa, tiukkaa ja utelee lakkaamatta, kuka olet, mihin pyrit, mitä oikeastaan tahdot elämästä."

— Pohjimmiltaan riittämättömyys on itsetuntokysymys, Jaari toteaa.

— Ihminen, jolla on vaikkapa vain kohtuullisenkin hyvä itsetunto, tietää vahvuutensa ja ne puolet, joita olisi tarpeen kehittää tai joiden kanssa on vain elettävä. Hän tietää, että on riittävän hyvä, kun tekee sen, mihin pystyy. Hänellä on käsitys siitä, mihin haluaa käyttää ainutkertaisen elämänsä, ja hän toimii sen mukaisesti.