En ole koskaan aiemmin käynyt hautaustoimistossa enkä tiedä miten olla. Kuolema on täällä arkipäivää. Ympärilläni on ruumisarkkuja, uurna-astioita, hautakiviä, kynttilälyhtyjä ja kuolinpaitoja. Ylähyllyllä on pienenpieniä, syliin mahtuvia ruumisarkkuja. Käännän katseeni pois ja lakkaan ajattelemasta pieniä lapsivainajia. En halua aloittaa tapaamista itkemällä.

— Tämmöistä meillä täällä on, Tikkurilan hautaustoimiston ruumisautonkuljettaja Keijo Suoverinaho sanoo esiteltyään arkkumalleja ja niiden ominaisuuksia erilaisista tyynyntäytteistä lähtien.

Tänään siirretään vainaja sairaalasta kirkon siunauskappeliin. Valkoinen arkku laitetaan mustaan, kiiltävään autoon. Mustavalkoisiin pukeutunut Suoverinaho siirtyy ratin taakse tekemään työtä, josta jo lapsena unelmoi.

Mustavalkoista hommaa

Suoverinaho on tehnyt työtä hautausalalla 27 vuotta. Ruumisautonkuljettajana hän on toiminut 17 vuotta. Kuljettajan työ kiinnosti, mutta pitkään hän pelkäsi, ettei pystyisi tekemään työtä, jossa joutuu kohtaamaan vainajia ja surevia omaisia.

— Ystäväni työskenteli ruumisautonkuljettajana ja hän pyysi minua apumieheksi, kun Helsinki-Vantaalle tuotiin ruumis helikopterilla, Suoverinaho kertoo.

Ammatti kiehtoi ja pelotti yhtä aikaa.

— Menin kuljetukseen mukaan, vaikka aluksi yritin kieltäytyä työstä vetoamalla siihen, ettei minulla muka olisi tummia vaatteita.

Sittemmin tummat vaatteet ovat olleet Suoverinahon yllä tiuhaan.

— Sitä on kuin eri ihminen, kun töihin lähtiessä vaihtaa mustat vaatteet ylleen. Työasiat eivät minua juurikaan vapaa-ajalla vaivaa. Työ ja vapaa-aika on tässä työssä pidettävä visusti toisistaan erillään, että jaksaa. Tämä työ on sellaista mustavalkoista hommaa, hän sanoo.

Koskaan ei pidä tottua

Ruumiinkuljettajan ammattiin ei ole olemassa koulutusta. Suoverinahon on työhön opettanut vanhempi kollega. Työssä ollaan kuoleman kanssa tekemisissä joka päivä, mutta Suoverinahon mukaan työhön ei koskaan totu.

— Eikä pidäkään tottua. Vainajaa pitää aina kunnioittaa eikä työstä saa koskaan tulla rutiinia, hän sanoo.

Kuljettaja kohtaa vainajan omaisia sairaalassa ja kirkossa. Joskus omaiset ovat mukana kuljetuksessa saattamassa vainajaa. Monesti omaiset kertovat kuljettajalle vainajasta.

— Ihmisillä on erilaisia lähtöjä. Usein omaiset kertovat, että lähtö on ollut pehmeä ja nätti. Onnettomuudet ovat tietysti asia erikseen, Suoverinaho sanoo.

— Tässä työssä näkee tietysti myös väkivaltaisia kuolemantapauksia, onnettomuuksia ja joitain sairauksia. Silloin tulee ajatelleeksi, että kunpa välttyisi tuollaiselta.

Kuljettaja näkee paljon, mutta nuorten ja lasten kuolemat pysäyttävät aina.

— Omaisille ne ovat erityisen kovia paikkoja, mutta ei siinä voi mitään muuta kuin kuunnella, Suoverinaho toteaa.

Joskus tilanteet ovat niin riipaisevia, että kuljettajallekin tulee kyynel silmään, mutta silloin on vain yritettävä pitää itsensä kasassa. Suoverinaho muistaa kerran, jolloin nuori vainaja haettiin kotoa eikä vainajan äiti olisi millään antanut ruumista pois kuljetettavaksi.

— Ei meitä ihmisiä ole opetettu luopumaan toisesta, Suoverinaho miettii.

Hän on huomannut, että ihmiset usein kavahtavat kuoleman äärellä.

— Pelon huomaa ihmisten ilmeistä. Usein tuntuu siltä, että kuolema on asia, joka halutaan ohittaa nopeasti. Varsinkin nykyisin, kun kaikilla on valtava kiire, Suoverinaho pohtii ja lisää äkkiä.

— Vaikka ei se mitään kauheaa ole. Kuolema on luonnollista ja se on meillä kaikilla edessä.

Matkalle mukaan tärkeä esine

Useimmille vainajille puetaan arkkuun päälle kuolinpaita ja sukat. Miehillä paidankauluksessa on valkea rusetti, naisilla pitsiset kaulukset. Joskus vainaja puetaan omiin vaatteisiinsa.

— Miehille laitetaan yleensä tumma puku, naisille jokin kaunis leninki, Suoverinaho kertoo.

Vainajalle laitetaan usein jotakin mukaan arkkuun: kukkia, koruja tai jokin tärkeä esine tai pehmolelu.

— Onpa arkkuun laitettu joskus tupakka-aski tai viinapullokin, jos ne ovat olleet vainajalle eläessä tärkeitä, Suoverinaho muistelee.

Suoverinahoa ei pelota työskennellä kuolleiden kanssa, vaikka kerran vainaja löi häntä. Suoverinaho oli nostanut vainajan kädet ylös pukeakseen tälle paidan päälle. Samassa hän kumartui arkun sivuun korjatakseen jotakin. Silloin vainajan käsi putosi hänen olkapäälle.

— Silloin säikähdin ja ajattelin, että nyt lopetan nämä hommat, lähden ovesta ulos enkä puhu tapahtuneesta mitään kenellekään, Suoverinaho naurahtaa.

Kuoleman ympärillä työskentely ei ole haudanvakavaa puuhaa. Alalla työskentelevät viljelevät keskenään hirtehishuumoria.

— Kyllä tällä alalla omanlaista leikkiä lasketaan, mutta vainajista ei koskaan, Suoverinaho muistuttaa.

Tänään taivaskin itkee

Saapuessamme sairaalaan tiloihin, joissa vainajia säilytetään, Suoverinaho alkaa työskennellä tottuneesti. Paikka on steriili ja kliininen. Kaikkialla kiiltää ja on puhdasta. Lattialla on kumisaappaita. En tiedä miksi, enkä kysy. Suoverinaho avaa metallisen luukun ja näen nesteenpitävään muoviin käärityn kuolleen ihmisen. Vatsani pohjalla on outo tunne. Minua pelottaa.

Muovi avataan ja vainaja siirretään arkkuun puettavaksi. Minä kyykistyn lattianrajaan. En halua katsoa arkkuun. Se tuntuisi tunkeilevalta ja pelottavalta. Sairaalan osastolla vainajalle on puettu paperipaita. Suoverinaho vaihtaa vainajan ylle pitsikauluksisen puuvillapaidan ja puuvillasukat. Omaiset ovat laittaneet vainajan mukaan pienen muistoesineen arkkuun laitettavaksi.

Ennen kuin arkku laitetaan kiinni, vainajan pään alle asetetaan pitsireunainen tyyny. Vainajan kasvot ovat kääntyneet minuun päin. Hänen kasvoillaan on hymy ja sanoinkuvaamaton rauha. Ilme hänen kasvoillaan kertoo kaiken olevan valmista.

Arkun kansi laitetaan kiinni ruuvaamalla ristit arkun päätyyn. Autoon kuljetettaessa arkku peitellään huolellisesti läpinäkyvällä muovilla, jotta sade ei kastelisi sitä. Tänään taivaskin itkee. Suoverinaho kiinnittää auton keulaan siniristilipun. Viimeinen matka kappelille voi alkaa.

Näkymätön tuonpuoleinen

Hautausmaalle saavuttaessa arkku siirretään kappelin kylmiöön odottamaan siunaustilaisuutta. Suoverinaho sulkee kylmiön oven ja irrottaa auton keulassa liehuneen siniristilipun. Kun vainaja on saatettu matkan määränpäähän, puhe kääntyy kuin itsestään siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Suoverinaho kertoo, että omaiset puhuvat kuljettajalle paljon tuonpuoleisia asioita.

— Näyttää siltä, että jokaisella on omanlaisensa näkemys siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, hän toteaa.

Suoverinaho muistaa, miten lapsena heitä peloteltiin haamuilla. Heille kerrottiin tarinoita, joiden mukaan riihissä, joissa vainajia oli säilytetty, olisi haamuja.

— Silloin lapset juoksivat riihien ohi kovaa. Näin aikuisena haamut eivät enää pelota eikä työasiat tule uniin, hän sanoo.

Suoverinaho korostaa, että jokaisen näkemystä siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, pitää kunnioittaa. Itse hän uskoo, ettei elämä lopu kuolemaan. Lapsuuden kodissa opetettu usko siihen, että elämä jatkuu jollain tavalla kuoleman jälkeen, ei ole kadonnut eikä muuttunut.

— Toiset uskovat, että tämä latu loppuu siihen. Minusta kyllä tuntuu, että elämä jollain lailla jatkuu myös kuoleman jälkeen. Jossakin näkymättömässä muodossa.