Kun 1930-luvulla syntyneet Eila ja Veini Vuorela olivat lapsia, leluja ei paljon ollut. Jos niitä oli, ne olivat itse tehtyjä. Sen ajan leikeissä toistuivat arkipäivän tapahtumat: roolinsa saivat niin isäntä, emäntä kuin renki ja piika.

Jos mennään ajassa vielä taaksepäin, Eila Vuorelan äidin lapsuuteen, leikkiminen oli tuntematon käsite. Ainakaan siitä ei silloin vielä puhuttu. Lapset osallistuivat pienestä pitäen kodin askareisiin, oikeaan työhön.

— Äitini lapsuudessa lapsilla ei ollut aikaa leikkiä. Lapset lakaisivat lattiaa luudalla ja veivät kanoille heiniä. Isompien lasten tehtävänä oli viedä likaämpäri ulos ja hakea vettä kaivosta. Lapset laitettiin myös jauhamaan morttelilla suolaa ja pippuria, kertoo Eila Vuorela.

— Tai jos talossa ei ollut morttelia, pippurit laitettiin pyyheliinan sisään ja hakattiin kivellä murskaksi. Ja silloin, kun ei ollut sähköä, taloja valaistiin päreillä. Pärepihdin vartijan homma oli tarkkaa puuhaa. Hän joutui myös "niistämään" päreen saksilla, ettei jo palanut musta osa tipahtaisi lattialle ja tekisi sotkua, lisää Veini Vuorela.

Suihkepullojakaan ei aina ole ollut, joten ennen vanhaan lapset saivat kostuttaa silitettävät pyykit veteen kastetulla vispilällä. Lapset laitettiin myös metsään poimimaan marjoja ja sieniä, pojat olivat paimenessa ja aina jonkun tehtävänä oli puhdistaa täikampa.

— Ennen oli täisaunoja, jonne lapset ja vaatteet laitettiin. Kuumassa löylyssä täit kuolivat, kertoo Veini Vuorela.

— Äitini kertoi kutoneensa lapsena kalaverkkoja. Perhe asui Koiviston rantakaupungissa Karjalassa. Kun hän tuli koulusta kotiin, ensin hän laittoi perheelle ruokaa ja sitten alkoi verkon kudonta, Eila Vuorela muistelee.

Sota-aikana Eila sekä hänen äitinsä ja isosiskonsa joutuivat lähtemään Koivistosta evakkoon. Äiti antoi 2,5-vuotiaan Eilan käteen Pontson, jota hän puristi rintaansa vasten venäläisten lentokoneiden lentäessä heidän ylitseen niin matalalla, että miesten kasvot näkyivät. Pontso oli äidin punaisesta kankaasta tekemä pikkuinen koira, jonka täytteenä oli sen ajan tavan mukaan sahajauhoja.

— Lähtö tapahtui niin kiireellä, että muuta ei mukaan kerinnyt ottaa.

Omista lapsuuden leikeistään Eila Vuorela muistaa pihalla juoksemisen piilosilla ja hippa-leikeissä, keinumisen, tytöt ja pojat. Hän vietti lapsuutensa Helsingin nykyisen oopperatalon kulmilla, hänen isänsä kun oli Suomen Sokerin tehtaassa töissä.

— Me tehtaan työtekijöiden lapset muodostimme yhteisön, samanikäisiä lapsia oli paljon. Leikimme palloleikkejä ja kymmentä tikkua laudalla. Tyttöjen kanssa oli nukkeleikit ja poikien kanssa juoksuleikit. Aina oli kaveri.

Erityisesti Eila muistaa yhden pojan, jolla oli "ihanat ripset, sellaiset kuin nykyään tekoripset". Tämä suloinen Matti-poika halusi aina olla Eilan pari viimeinen pari uunista ulos –leikissä. Ulkona leikittiin kaikki sikin sokin, oli työläisten lapsia ja rikkaiden lapsia, kukaan ei piitannut minkälaisesta perheestä kukin oli. Leikittiin myös laululeikkejä, joissa lauluun liitettiin liike. Kehrätkäämme silkkilankaa oli yksi niistä.

— Meillä oli kaveruus ja elämänilo.

Leikkikaluja he löysivät luonnosta. Ruokaa laitettaessa voikukanlehti teki silakan virkaa, kivet olivat perunoita ja hevonhierakasta vedeltiin kauraryynejä puurotarpeiksi. Apilanlehdet kävivät rahasta kauppaleikissä.

Pihayhteisössä eleli siihen aikaan huomiota herättävä perhe, jolla oli kaupungissa erikoisia kotieläimiä.

— Heillä oli lemmikkieläiminä porsas ja kana. Kävimme niitä joukolla ihmettelemässä. Kana oli tietenkin siksi, että siltä sai munia. Porsaan perhe vei kesällä maalle lihomaan.

Vuorelan pariskunta keräilee vanhoja tavaroita. Heidän kodistaan löytyy jos jonkinlaista esinettä tuohikengistä ja päretelineestä tärinäväkkärään ja nappihyrrään.

— Minun sodanjälkeisessä lapsuudessani oli puutetta ja niukkuutta. Nyt haluan pitää kiinni kaikesta, kun silloin oli niin vähän, Eila Vuorela miettii keräilyintoaan.

Vanhojen esineiden välityksellä Vuorelat myös jakavat tietoa entisajan elämästä. He ovat vierailleet päiväkodeissa ja kouluissa. Iäkkäämmät ihmiset ovat saaneet muistella menneitä Vuoreloiden kanssa vanhainkodeissa.

— Haluamme kertoa entisajan elämästä siksi, että ymmärrettäisiin kuinka paljon paremmin asiat ovat nykyään ja toisaalta taas mitä hyvää oli ennen.

— Ennen vaatteita käytettiin moneen kertaan ja kyllä niin voi nykyäänkin tehdä. Kierrätys on menoa parempaan suuntaan tässä asiassa. Nykyään vanhemmat antavat lapsille valmiina kaiken mitä he haluavat, mutta minusta lapselle pitäisi antaa vastuuta, että hänen itsetuntonsa kehittyisi. Ennen joutui tekemään kotitöitä, mutta sitten osasi aikuisena laittaa ruokaa ja hoitaa lapsia.

Oman tyttärensä Eila Vuorela antoi leipoa ja tiskata pienestä pitäen. Sirpaleitakin tuli, mutta se oli pieni hinta lapsen koko elämää ajatellen.

Ja muuten — sirpaleethan tuottavat onnea.

Entisajan leikit ja askareet –kierrokset 8.–9.9. tasatunnein klo 12–16 Pyhän Annan lastenkirkolla, Koulutie 11. Elämysmatka mummon ja vaarin lapsuuden aikaan. Noin tunnin kestävällä matkalla oppaina toimivat Eila ja Veini Vuorela. Perheille ja yksittäisille kävijöille ei ennakkoilmoittautumista, mutta ryhmien kannattaa varata aika pastori Tarja Meijeriltä p. 050 354 7648.