Kuluneen kesän aikana olen saanut usein kutsun sairaalan vuodeosastolle. Olen keskustellut sairaan kanssa, jos hän on jaksanut, kuunnellut häntä, sanonut jonkun sanan, pitänyt kädestä tai vain ollut hänen kanssaan. Olen jakanut ehtoollista, silloin kun sairas on sitä pyytänyt.

Muutaman kerran pappia on pyydetty kuolevan luokse. Olen ollut siinä yksin tai sairaanhoitajan kanssa tai omaisten kanssa yhdessä. Olen jakanut omaisten avuttomuuden ja hoitajien sanattoman avunpyynnön. Sanat ovat olleet vähissä silloinkin, kun niitä on pyydetty suoranaisena vetoomuksena: Eikö papillakaan ole tähän mitään sanottavaa?

Kaiken ahdistuksen keskellä on kuitenkin ollut aistittavissa myös jonkun syvän läsnäolo — kyynelissä, kosketuksessa, sanattomana huokauksena, hetkittäisenä helpottumisena ja hyväksymisenä. Olen ajatellut myötätunnolla kaikkia, jotka käyvät päivittäin sairaiden ja kuolevien luona tai hoitavat heitä työkseen.

On ollut myös iloisia hetkiä. Kesäseuroja hoivakotien pihalla, jonne diakoniapiiriläiset ovat olleet tuomassa heikoimpia laulamaan suvivirsiä. Silti silloinkin olen pysähtynyt miettimään, minkä varassa kaikki jaksavat.

Jokaisella on omia hyväksi havaitsemiaan tapoja pitää huolta jaksamisestaan ja uskostaan. Itse olen miettinyt tuntemattoman erämaaisän toteamusta omasta kilvoittelustaan: "Olen kamppaillut kaksikymmentä vuotta voidakseni nähdä kaikki ihmiset yhtenä ihmisenä."

Erämaa oli opettanut hänelle, että hän kuului yhteen toisten kanssa, ettei hän voinut nähdä itseään toisista irrallisena. Olemme toistemme jäseniä. Erämaavuodet eivät kirkastaneet hänelle vain Jumalaa, vaan lähimmäisen.

Sairaan ja kuolevan rinnalla löytää ehkä jotakin samaa. Ei ole muuta tietä syvään iloon ja ystävyyteen Jumalan kanssa kuin läsnäolo ja myötätunto, kyky kärsiä, olla ja tuntea toisen kanssa ja löytää siten aavistus siitä, miten kaikki kuitenkin kääntyy hyväksi.

Siellä missä on rakkautta, on kaikki hyvin.