Kirkko turvapaikkana, Suomen ekumeenisen neuvoston julkaisema opaskirja konkretisoitui kesällä, kun ensin Turun Mikaelin seurakunta ja sitten Kuopion seurakunnat päättivät ottaa suojiinsa turvapaikanhakijan, jota uhkasi maasta poistaminen.

Menettelystä seurasi vilkas keskustelu, jossa seurakuntia sekä arvosteltiin että ymmärrettiin. Keskustelun yksi tulos on se, että Ulkomaalaisvirasto on kutsunut kirkkojen edustajia seminaariin, jossa turvapaikanhakijoiden tilannetta pohditaan.

Oman turvallisuutensa vuoksi pelkäävän sudanilaisen Anna Ladon oleskelulupaa puoltavat mahdollisen vainon lisäksi inhimilliset syyt: hän on 4-vuotiaan tytön toinen huoltaja. Iranin kurdi Naze Aghai joutui viime viikolla Helsingissä Ulkomaalaisvirastossa käytyään poliisin huostaan, mutta hänen turvapaikkahakemuksensa on uudelleen harkinnassa. Mikaelin seurakunnassa ollaan vakuuttuneita siitä, että hengenvaara on todellinen. Jos hänet päätetään palauttaa Iraniin, millä tavalla Suomi pystyy takaamaan hänen turvallisuutensa?

Kirkko turvapaikkana -menettely perustuu siihen, että kristillinen seurakunta ei voi noin vain käännyttää oveltaan mahdollisesti hengenvaaraan joutuvaa ihmistä. Kautta historian on ollut tilanteita, joissa kirkkoja tai luostareita on käytetty turvapaikkana. Mikään automaatio suojan antaminen ei kuitenkaan ole, vaan äärimmäinen toimenpide tilanteessa, jossa ei ole muuta vaihtoehtoa ja turvan tarve on tarkasti harkittu.

Vaarana tietysti on, että kirkkoa käytetään hyväksi, joten sinisilmäinen ei pidä olla. Kirkosta turvaa etsivälle on myös tehtävä selväksi, että seurakunta ei piilottele ketään, vaan turvapaikanhakijan olinpaikka annetaan tiedoksi poliisille. Kyse on moraalisesta väliintulosta, jonka tarkoitus on vielä kerran kysyä, onko turvaa hakevan asia varmasti kunnolla tutkittu.

Toivottavasti kirkkojen aktiivisuus johtaa keskusteluun siitä, onko turvapaikanhakuprosessi Suomessa riittävän yksilöllinen. Miten hakija, joka kovien kokemustensa takia pelkää poliisia, pystyy puhumaan viranomaisten kanssa? Entä jos vaino aiheutuukin uskonnollisesta tai kulttuurisesta syystä, jota poliittisen pakolaisen käsite ei ota huomioon? Voisiko nykyistä useammin soveltaa myös inhimillistä harkintaa ja tarkastella hakijan ja hänen lähipiirinsä elämäntilannetta kokonaisuudessaan?