Maailma muuttuu ja sanat sen mukana. Riitta Erosen kirjaa Uudissanat rötösherrasta salarakkaaseen (Otava 2007) lukiessa on hupaisaa ihmetellä vanhoja, käyttöön kelpaamattomia mutta aikanaan asiallisina pidettyjä sanaehdotuksia, kuten kieppo (roll-on) tai avopiirakka (pizza).

Uudissanojen hullunkuriseen maailmaan paneutuva kirja vastaa myös kysymyksiin siitä, miten uusia sanoja keksitään ja kuka päättää mitkä sanat jäävät elämään. Loppuun on koottu Mitä-Missä-Milloin-kirjojen vuosikertasanat 1982–2007, joita lueskelemalla voi herätellä omia muistojaan.

Jotkut uudissanat ovat herkullisia ajan ilmiöiden kuvaajia. Virkamieskielen pönötys näkyy vaikkapa ilmauksessa "valtionhallinnon tuottavuusohjelma", joka aikoinaan valittiin vuoden kielisammakoksi. Tuottavuusohjelma kun tarkoitti tuhansien virkojen lakkauttamista. Sanoilla voidaan paitsi sumuttaa ihmisiä myös esittää raskaita asioita kevyempinä. 1980-luvun alun terminaalihoidosta on sittemmin tullut lempeämpi saattohoito.

Entä miten on kirkollisen kielen laita? Ainakin liturgia on saanut uusiokäyttöä pitkäveteisenä poliittisena puheena ja luterilaisuus liian tunnollisena työmoraalina.

Mutta jos itse kristillistä sanomaa kuvaavia termejä muokattaisiin uusiksi, muuttuisiko niiden mukana myös hengellinen kokemus? Synti vaikkapa eettisenä virhevalintana tai armo taivaallisena optio-ohjelmana kuvaisi sellaista maailmaa, josta vastuu ja mysteeri puuttuisivat. Uudissanavirrasta huolimatta sanojen ja maailman yhteys ihmisen tajunnassa tuntuu omalla tavallaan olevan pyhä.