Timo Teinonen on työskennellyt Turun seudulla Tarvasjoella terveyskeskuslääkärinä vuodesta 1980. Viime vuosituhannen lopulla hän kiinnostui uskon ja terveyden välisistä suhteista väitöskirjaksi asti.

— Uskonasiat ovat kiinnostaneet minua rippikoulusta lähtien. Aikanaan Porissa asuessani olin isosena rippikoulussa, ja muutenkin aktiivinen seurakuntanuori. Mietin jopa, että pyrkisin opiskelemaan teologiaa.

Teinonen tuli kuitenkin siihen tulokseen, että olisi liian ujo ja epäsosiaalinen papiksi.

— Lääkärin luo ihmiset tulevat jonkin asian kanssa, mutta papin pitää aktiivisesti hakeutua puheisiin erilaisten ihmisten kanssa. Voisi sanoa, että olen leipälääkäri, Teinonen väläyttää.

Opiskeluaikoinaan Turussa Teinonen oli aktiivisesti mukana kristillisessä opiskelijatyössä ja lueskeli harrastuksekseen teologisia kirjoja. Teologisesta lukeneisuudesta oli hyötyä, kun Teinonen tarttui lääkärikollegansa esittämään tutkimushaasteeseen.

— Kollegani tutki 1990-luvulla Liedon 65-vuotiaiden ja sitä vanhempien asukkaiden terveyttä. Kyseessä oli niin sanottu väestötutkimus: mukaan otettiin periaatteessa kaikki kunnan iäkkäät ihmiset, joita oli alun toista tuhatta.

Fyysistä ja psyykkistä terveyttä mitattiin tutkimuksessa monin eri tavoin. Tutkituille tehtiin myös kysely, jonka kysymyksistä muutama koski uskonnollisuutta.

Uskoa ei voi mitata

Teinonen kiinnostui tutkimuksesta vasta kun oivalsi, että voisi Liedon aineiston pohjalta tutkia uskon ja terveyden yhteyksiä. Kaksi vuotta sitten Turun yliopiston julkaisusarjassa ilmestyneen tutkimusraportin nimi on Uskonnollisuus ja terveys iäkkäillä.

— On hyvä erottaa käsitteet usko ja uskonnollisuus. Usko on ihmisen ja hänen Jumalansa välinen asia. Uskonnollisuudessa on kysymys siitä, miten usko tai uskon kaipuu ilmenee ihmisen yksityisessä elämässä tai julkisesti yhdessä toisten kanssa, selostaa Teinonen.

Niinpä uskon ilmiötä lähestytään tutkimuksessa uskonnollisuuden kautta: se puolestaan voi ilmetä uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisena, rukouksena, Raamatun lukemisena tai vaikka radion ja television hartausohjelmien seuraamisena.

— Jotkut pitävät ehkä uskonnollisuutta aidon sydämen uskon vastakohtana, jonkinlaisena tapakristillisyytenä. Itse ajattelen kuitenkin, ettei usko voi jäädä näkymättä, pohtii Teinonen.

Tutkijalla oli mielessään kaksi näkökulmaa: Vaikuttaako uskonnollisuus terveyteen myönteisesti vai kielteisesti? Entä vaikuttaako sairaus uskonnollisuuteen voimistaen vai vähentäen sitä?

— Aikaisempien tutkimusten pohjalta saatoin päätellä, että uskonnollisuus olisi useammin yhteydessä hyvään kuin huonoon fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen.

Uskovat ja ei-uskovat ovat samanlaisia sairaita

Iäkkäissä lietolaisissa oli vain vähän niitä, joilla ei ollut yhtään sairausdiagnoosia. Monilla oli niitä viisi, ja joillakin peräti kuusitoista. Teinosen mukaan diagnoosien suuri määrä selittyy iän mukanaan tuomilla rappeutumamuutoksilla.

— Oman tutkimukseni mukaan uskonnollisuus ei ollut juurikaan yhteydessä parempaan terveydentilaan. Poikkeuksena oli keuhkoahtaumatauti, jota iäkkäillä uskonnollisilla lietolaisilla esiintyi merkittävästi vähemmän kuin ei-uskonnollisilla.

Teinosen mukaan taustalla on vähäisempi tupakointi: tupakointi on keuhkoahtaumataudin tärkein riskitekijä. Uskonnollisuus oli yhteydessä sekä vähäisempään tupakointiin että vähäisempään alkoholinkäyttöön.

Uskonnollinen osallistuminen oli iäkkäillä osa yleistä sosiaalisuutta.

— Uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuvat olivat muita tyytyväisempiä ystävyyssuhteisiinsa ja heillä oli muita useammin uskottu keskustelukumppani.

Naisilla uskonnollisuus lupaa pitkää ikää

Uskonnollisuus oli kaksi kertaa yleisempää lietolaisilla naisilla kuin miehillä.

— Naisilla uskonnollinen osallistuminen oli yhteydessä parempaan elinajan ennusteeseen, siis vähäisempään kuolleisuuteen, kahdentoista vuoden seuranta-aikana. Tutkimukseni ei pysty vastaamaan siihen, miksi näin on. Syytä pitäisi varmaan etsiä naisten ja miesten uskonnollisuuden laadullisista eroista, päättelee Teinonen.

Esimerkiksi verenpainetauti ja sepelvaltimotauti eivät naisilla heikentäneet elinajan ennustetta, mutta uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumattomuus heikensi.

— Tietynlaiset vaivat — huonoksi koettu terveydentila, nivelrikko, apuvälineen tarve liikkumisessa, sairastettu sydäninfarkti ja masennuslääkkeen käyttö — näyttivät naisilla aktivoivan uskonnollisuutta.

Teinosen arvion mukaan uskonnollisissa tilaisuuksissa käyminen oli liikuntarajoitteisille tärkeämpää kuin muu sosiaalinen osallistuminen.

Yli puolet iäkkäistä lietolaista rukoili päivittäin.

— Miehet, jotka olivat kahdeksan viime vuoden aikana kohdanneet vakavan sairauden, rukoilivat muita miehiä useammin. Uskonnon merkitys korostui myös naisilla, joilla oli ollut vakava sairaus.

Usko auttaa elämään sairauden kanssa

Tutkimuksen mukaan uskonnollisuus ei suojaa masennukselta.

— Uskonnolla näytti kuitenkin olevan myönteinen merkitys masennuksen aikana. Sekä miehet että naiset kävivät edelleen uskonnollisissa tilaisuuksissa, vaikka he passivoituivat muuten.

Kun tohtorinväitöksessä vastaväittäjä kysyi, mikä on Teinosen tutkimuksen lääketieteellinen merkitys, väittelijä ei ollut valmistautunut moiseen kysymykseen.

— Ehkä tutkimuksellani on enemmän merkitystä uskonnolle kuin lääketieteelle. Uskonnolla näyttäisi olevan enemmän merkitystä sairauksista ja muista elämänvaikeuksista selviämisen kuin terveyden edistämisen kannalta.

— Vaikka uskonnollisuus lisääntyy iän mukana, useimmiten se juontaa juurensa nuoruusvuosilta. Myönteisen uskonnollisen kasvatuksen ja kehityksen ansiosta ihminen voi saada elämänhallinnan lisäkeinon koko elämänsä ajaksi.

Timo Teinonen arveli, että vain hyvin harvat edes kollegoista lukevat hänen väitöskirjansa. Siksi hän kirjoitti aiheesta epätieteellisemmän version Terveys ja usko (Kirjapaja 2007), jossa hän saattoi pohdiskella asiaa eri näkökulmista.