Avilan Teresa, 1500-luvulla elänyt hiljaisen rukouksen opettaja, näki ennalta aikamme kriisin. Sen ydin on siinä, että toisaalta minuutta ylikorostetaan, mutta toisaalta omalle itselle ei ole aikaa. Tästä Teresa varoitti. Hän korosti, että on tärkeä omistaa aikaa itselle ja vuoropuhelulle Jumalan kanssa. Tämä toteutuu hiljaisessa rukouksessa ja elämäntavassa.

Kesäisessä kappelissa on meneillään rukousretriitin vesper. Haluan laskeutua sisimpääni ja toivon pääseväni yhteyteen Luojani kanssa. Mielessäni kertaan rukouksen eri tasoja: rukous on läsnäoloa, ei sanoja, ei puhetta, vain läsnäoloa.

Hiljaisuuden kestettyä kotvan aikaa syvällä sisimmässäni tuntuu kummalta. Kyse ei ole ajatuksesta eikä tunteesta, vaan jostain muusta niiden takana. Tämä jokin muu tuntuu kehossani.

Yhtäkkiä saan tuntuman. Siinä se taas on: syvä ikävä ja kaipaus joka solussani, päästä varpaisiin. Hiljaisessa rukoushetkessä se on kirkkaasti katseltavissa, viattomana kuin lapsi.

Aiemmin tapanani on ollut tukahduttaa kaipaus, pyrkiä siitä nopeasti eroon voidakseni jatkaa ahdistunutta ja turtaa elämääni. Vaan nyt kolahti! Vuoropuhelu, siitähän rukouksessa on kyse. Niinpä annoin kaipaukselleni luvan jäädä. Kutsuin sitä ja kiittelin, ettei se ollut jättänyt minua.

Tästä kaipuu ilahtui ja alkoi voimistua koko olemuksessani. Rentouduin, hengitykseni vapautui ja oli eläväinen olo. Kaipuusta tuli tosi ystäväni.