Yksi kesän keskustelunaiheista on ollut se, saako kirkossa ja jumalanpalveluksessa laulaa tangoa vai ei. Aiemminkin kirkkokansaa kohauttanut Kiuruveden kappalainen Markku Suokonautio toimi vastoin esimiehensä kieltoa ja esitti kirkkokansalle Satumaa-tangon, jonka sanoitus on hänestä kirkon sanoman kannalta puhutteleva.

Suokonautio on esimerkki niin sanotuista kohupapeista, jotka eivät tyydy hoitamaan tehtäväänsä samaan tapaan kuin suurin osa papeista tekee. Suokonaution tapaiset liberaalin siiven edustajat haluavat tuoda kirkkoa nykyaikaan puheilla ja keinoilla, jotka saavat monet tavalliset kirkossa kävijät pyörittelemään päätään. Toisesta laidasta löytyy sitten muutamia tiukkoja uskonsotureita, jotka pitävät kiinni oikeaksi katsomansa opin kirjaimesta tai haluavat kirkkoon lisää tunnetta ja henkeä.

Kirkon historiassa kohupapit eivät ole mikään uusi ilmiö. Luterilaisen kirkon räväkkä oppi-isä Martti Luther olisi päässyt iltapäivälehtien lööppeihin, jos sellaisia olisi hänen aikanaan ollut. Samoin monien kotoisten herätysliikkeiden perustajat olivat melkoisia persoonia, jotka aikoinaan jakoivat kirkkoa ja kirkkokansaa. 1960-luvulla kohupapiksi nousi Terho Pursiainen, josta sittemmin on tullut sekä kirkossa että yhteiskunnassa arvostettu ajattelija.

Suokonaution toiminnasta herää kuitenkin kysymys, onko hän enemmän sirkustemppujen tekijä kuin uudistaja? Samoin tulee mieleen ajatus, että ainakin osa hänen tempauksistaan on sellaisia, että täällä etelässä ne eivät olisi herättäneet vastaavaa kohua.

Kirvestä en ole kirkossa vielä havaintoesineenä nähnyt, mutta jos se on saarnan aiheen kannalta teologisesti perusteltu, niin mikä ettei. Taiten käytettynä havaintoesineet elävöittävät saarnaa, tuovat sen lähemmäs kuulijaa. Satumaa-tangokin voisi sopia taivasikävää pohtivan saarnan höysteeksi. Asiayhteys, saarnan sanoma, ratkaisee. Siinä on oleellista tuoda kuulija lähemmäs Kristusta ja samalla lähemmäs lähimmäistä.

Kohupappeja kirkkoon mahtuu kerrallaan vain muutama. Mutta pappeja, jotka tekevät työnsä koko sydämestään ja panevat likoon myös persoonansa, tarvitaan jokaisella paikkakunnalla. He eivät nouse lööppeihin, mutta heidän työstään jää pysyvä jälki ihmisten mieleen.