Tänä kesänä olen ollut kärsimyksen kanssa törmäyskurssilla. Moni läheiseni on joutunut sairauden tai muun syyn vuoksi kärsimyksen kurimukseen. Samalla olemme olleet kasvotusten myös syyllisyyden ja miksi-kysymysten kanssa.

Mietteliääksi on jättänyt lapsen sairasvuoteen äärellä väsymyksestä vapisevan äidin huokaama kysymys: "Mitä olen tehnyt tai laiminlyönyt, että lapseni joutuu näin kärsimään?" Tai sairastuneen ystäväni sanat: "Kuuluu hyvää, taivas on lähempänä kuin koskaan… mutta en haluaisi vielä kuolla!"

Olen ollut kiukkuinen ja vihainen Jumalalle, lääkäreille ja koko maailmalle kärsivän lähimmäisen tuskaa kuunnellessani. Olen oppinut inhoamaan hyvää tarkoittavia hymistelyjä ja hurskasteluja, joita livahtaa välillä omilta huuliltanikin. Olen kaivannut hiljaista läsnäolon osaamista itsessäni.

Kärsimyksen merkitys jää mysteeriksi. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kärsimyksessäkin on Jumala läsnä, vaikka koko asia tuntuu meidän vinkkelistämme täysin epäoikeudenmukaiselta. Ensi sunnuntain Roomalaiskirjeen raamatuntekstissä luvataan kuitenkin, että saamme sijaiskärsijäksi ja turvaksi huutaa Jeesusta.

Ensi sunnuntai on 12. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Itsensä tutkiminen. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 51:6–14, Sananl. 28:13–14 tai 5. Moos. 9:1–6, Room. 3:21–31 ja Luuk. 18:9–14.