Suhtaudun moniin teologisiin teksteihin vähän samalla tavalla kuin runouteen: molemmat ovat tapoja sanoittaa jotain sanomatonta, toteaa teologian maisteri, toimituspäällikkö Marja Kuparinen, joka hiljaisessa mietiskelyssä kurottelee sanojen ohi ja tuolle puolen.

Ajatus hiljaisesta mietiskelystä alkoi lähestyä Kuparisen maailmaa reilut kolmekymmentä vuotta sitten.

— Silloin eräs työtoverini kertoi innostuneena olleensa hiljaisuuden retriitissä. Varmaan hän näki silmistäni, etten ymmärtänyt koko asiasta yhtään mitään.

Jotain jäi kuitenkin mieleen itämään.

Samoihin aikoihin Kuparinen, joka oli aloitellut teologian jatko-opintoja, päätyi tiedotussihteerin sijaisuuden kautta toimittajaksi Kirkkoon ja kaupunkiin, Helsingin seurakuntien lehteen. Siitä lähtien hän on viihtynyt samassa työpaikassa.

— Ehdotin, että ammatillisena täydennyskoulutuksenani kävisin retriitinohjaajan kurssin. Silloisen esinaiseni mielestä kaikki sellainen koulutus, mikä muutti ihmistä, sopi mainiosti.

Kurssin jälkeen Kuparisesta ei tullut, eikä ollut tarkoituskaan tulla, aktiiviohjaajaa. Koko retriittiasiakin jäi sivummalle yksityiselämän pyörityksessä: toimittaja sai 1970- ja 1980-luvun taitteessa peräkkäisinä vuosina kaksi lasta.

Myöhemmin Kuparinen on ollut mukana monissa retriiteissä. Samalla hän on huomannut, ettei hiljainen mietiskely läheskään aina suju ihan tuosta vaan.

Mietiskelyyn löytyi uusia sävyjä, kun Kuparinen tutustui sisar Benedicta Idefeltin kautta zenmeditaatioon.

— Sisar Benedicta oli löytänyt zenmeditaation, kun hän oli rukouselämässään alkanut väsyä sanoihin. Niillähän yritetään useimmiten vain hallita todellisuutta tai selittää Jumalalle, mitä tämän tulisi tehdä.

Sisar Benedictan perustama zenmeditaatioryhmä aloitti toistakymmentä vuotta sitten. Alkuaikoina sisar Benedicta piti osallistujille pieniä johdatuksia meditaatioon. Ryhmä kokoontuu yhä kerran viikossa.

— Tätä nykyä mukana on viisi mietiskelijää. Osa meistä käy ensin allasjumpassa. Sen jälkeen menemme asumispalvelukeskus Wilhelmiinan kappeliin olemaan hiljaa yhdessä, Kuparinen kertoo.

Hiljaisuus kestää 20–25 minuuttia ja päättyy Isä meidän -rukoukseen.

— Jokainen tulee paikalle siinä elämäntilanteessa ja mielentilassa, missä on, ja pysähtyy siihen, mikä on tässä ja nyt. Mitään torjumatta ja mitään arvostelematta, elämänsä hyväksyen, kukin istuu hiljaa paikallaan ja keskittyy kenties vain hengittämiseen — tai toistamaan mielessään jotain sanaa tai laskemaan yhdestä kymmeneen.

Mietiskely on sitä, että ihminen on omassa elämässään ja samalla myös Jumalan edessä luottaen siihen, että Jumala joka tapauksessa tietää ja tuntee hänen tarpeensa.

— Joskus harvoin voi mietiskellessä tulla pieni hetki tai välähdys, jolloin aika katoaa.

Kuparisen mukaan hiljaa olemisella on monenlaisia seurauksia. Sillä, että mieli rauhoittuu, on aivan tutkitustikin fysiologisia vaikutuksia. Jo se, että ihminen alkaa kuulostella itseään ja omia tarpeitaan, voi muuttaa hänen arkielämäänsä.

— Hiljaisuudessa ei pääse pakoon ongelmia. Jos hiljaisuudessa nousee toistuvasti mieleen joku ihminen, tapahtuma tai tunne, se on merkki siitä, että jokin haluaa tulla esiin.

Kuparinen sanoo, että muutoksen lähtökohta on siinä, että ihminen hyväksyy ensin sen, mikä on totta juuri siinä tilanteessa.

Juhannuksen aikaan viisi vuotta sitten Kuparisilla tehtiin avioeropäätös. Marraskuun maanantaina mies muutti pois kotoa, ja torstaina Marja Kuparinen meni meditaatioryhmäänsä.

— Olo oli outo, kuin tuoli olisi heilunut merellä. En tiennyt, mitä elämästä tulee tai mitä tapahtuu. Tarvitsin silloin luottamusta, levollisen hetken sekavuuden keskelle.

Kenties mietiskelyn ja terapian kautta syntyneellä asenteella Kuparinen toteaa, ettei avioero ollut hänelle elämänpettymys.

— Elämäni vain meni niin, se oli yksi muutos. Koskaan ei voi tietää, onko muutos hyväksi vai pahaksi. Monesti se on uusi mahdollisuus. Monet kokevat paljon vaikeampia kriisejä: oman lapsen tai vanhemman kuoleman — tai riitaisen ja traumatisoivan avioeron.

Pitkään toiminut ryhmä oli elämän muuttuessa jo itsessään tuki ja turva: elämä jatkuu, tapahtuipa mitä tahansa. Mietiskely ei kuitenkaan riitä hoidoksi tai avuksi elämän kriisitilanteisiin.

— Minäkin hakeuduin perheneuvontaan. En tiennyt miten suhtautua avioeroon, kun en ollut kokenut sellaista koskaan aikaisemmin. Halusin varmistaa, että pysyisin työkuntoisena. Rasitin ystäviäni puhumalla erosta välillä paljonkin, mutta en menettänyt heitä.

Akuutissa kriisissä olevaa ihmistä ei yleensä neuvota aloittamaan hiljaista mietiskelyä.

— Silloin, kun ihmiselle on tarpeellisempaa pukea kokemuksiaan sanoiksi, on väärä aika ottaa häneltä pois kielenkäyttö. Hiljaisen mietiskelyn aika ei ole silloin, kun on esimerkiksi vasta jäänyt leskeksi tai joku muu suuri suru on kesken.

Kuparinen suosittelee hiljaista mietiskelyä etenkin niille, jotka elävät vilskeen, tapahtumien ja kiireen keskellä. Heillä ei ehkä ole tilaa, aikaa ja väljyyttä kuulla omia ajatuksiaan ja etsiä toisenlaista elämää.

— On tärkeää, että uskaltaa olla yksin ajatuksineen, kokemuksineen ja tunteineen. Kenenkään on turha odottaa ratkaisuja omiin elämänkysymyksiinsä jostain itsensä ulkopuolelta.

Kuparisen kokemusmaailmaan ei kuulu, että Jumala sanelisi täsmälleen, miten kunkin tulee toimia.

— Oman elämän äärellä hiljaa viipyessä voi mieleen nousta, mikä voisi olla tie, jota edetä.

Hiljaisessa mietiskelyryhmässä käymisen lisäksi Kuparisella on muitakin tapoja kuljettaa itseään mietiskelyyn: puutarhanhoito, leipominen, käsityöt ja maalaaminen.

— Mikä tahansa toistuva fyysinen työ tai vaikka käveleminen voi avata mahdollisuuden mietiskellä. Vaikka mikään muu kuin minä itse ei estä, en ole vielä koskaan onnistunut mietiskelemään kotona säännöllisesti, joka päivä. Syksyllä aion taas yrittää.

Marja Kuparisen vasta ilmestynyt kirja Askeleita samalla matkalla — Pieni mietiskelykirja (Minerva 2007) sisältää sekä rukous- että mietiskelytekstejä. Mietiskely ja rukoileminen eivät ole Kuparisen mielestä kaukana toisistaan.

— Mietiskelijä pyrkii katselemaan elämäänsä mitään torjumatta. Elämä saa tulla nähdyksi sellaisena kuin se on. Tästä kokemuksesta syntyy luottamus, jonka varassa voi sanoa myös perinteisemmin sanoin: "tapahtukoon sinun tahtosi". Kaikki tunteet ja pyynnöt voi ja saa pukea myös sanoiksi.

Kristinuskossa ja monissa muissa uskonnoissa ja ei-uskonnollisissakin hengenelämän virtauksissa elää erilaisia mietiskelyperinteitä. Kuparisen mielestä on katastrofi, ettei meidän luterilaisessa kirkossamme juuri opeteta kristillistä mietiskelyä. Sillä tavoin kirkko kääntää selkänsä monille, joita kiinnostaa hengellisyys ja henkinen kasvu.

— Onneksi katolisesta ja ortodoksisesta perinteestä virikkeitä saanut retriittiliike on ohjannut monia retiriitinkävijöitä hiljaiseen rukoukseen. Sen lisäksi tarvittaisiin kipeästi opetusta ja opastusta mietiskelyyn tavallisessa arkielämässä.

— Ihminen voi rauhoittua ja olla hiljaa toki muutenkin kuin ryhmässä. Luulenpa, että esimerkiksi äitini on mietiskellyt tai rukoillut paljonkin kutoessaan villasukkia Valamon munkeille.