Onnistumisen iloa

Myyrmäen urheilupuiston nurmi loistaa kirkkaan vihreänä ja tyttöjen ryhmä venyttelee juoksuradan kaarteessa. Sadepisarat ovat kuivuneet äskeisen sateen jäljiltä ja nuori poika juoksee rataa sitkeästi ja väsymättä ympäri.

Antti Kervinen, 27, hymyilee ja astelee urheilukentälle.

— Täällä tulee muistot heti mieleen.

Urheilupuiston alue on Antti Kerviselle tärkeä paikka. Innostus urheiluun sai alkunsa täältä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Urheilukenttä on paikka, joka on vaikuttanut eniten Kervisen elämään. Mies toimii urheilun parissa, vaikka lajit, omat tehtävät ja harrastuneisuus ovat vuosien varrella vaihdelleet.

— Aloitin yleisurheilun Vantaan Salamissa viisivuotiaana. Täällä hypättiin pituutta, työnnettiin kuulaa ja juostiin, mieluisin laji oli pituushyppy. Harjoiteltiin kerran viikossa ja kaikki tapahtui leikin lomassa. Hauskimpia olivat kilpailut, onnistumisen ilo kilpailuissa oli parasta ja muistan sen elävästi, Kervinen kertoo.

Kervinen on ollut aina vantaalainen ja asunut Vantaanlaaksossa ja Myyrmäessä, lukuun ottamatta Michiganissa Yhdysvalloissa vietettyä vaihto-oppilasvuotta. Hän on nähnyt aitiopaikalta Länsi-Vantaan urheilupuiston kasvamisen ja kehittymisen.

— Ensin täällä oli vain tämä kenttä, jäähalli ja fudiskentät. Sitten saatiin ulkojään tilalle toinen jäähalli, myöhemmin tulivat jalkapallohalli, jalkapallostadion ja viimeisimpänä Energia-areena. Urheilupuistossa treenaavat pikku nappulat joskus samaan aikaan kuin kansainvälisen huipun tähdet, Kervinen sanoo ja viittaa muun muassa Ruudun jääkiekkoilijaveljeksiin, jotka kesäisin palaavat usein hetkeksi kotikentälleen.

Antti Kervinen harrasti lapsena myös taitoluistelua, kunnes se kymmenen korvilla vaihtui jääkiekkoon ja yleisurheilu oheisharjoitteluun tutulla kentällä.

— Kaveriporukalla käytiin vielä hyppäämässä korkeutta, heittämässä keihästä tai pelaamassa korista, Kervinen muistelee.

Salibandya Kervinen alkoi pelata A-pojissa 18-vuotiaana. Peli tuli niin tutuksi, että neljä vuotta sitten alkoi valmennusura salibandyn parissa. Nykyisin hän toimii vantaalaisseura SB Vantaan juniorivalmennuspäällikkönä ja valmentaa A-poikien joukkuetta, joka nousi kunniakkaasti viime keväänä SM-sarjaan.

Edessä oleva kausi on valmennuspäällikölle haasteellinen. Kun on viettänyt koko elämänsä urheilun keskellä, tietää riipaisevan tarkasti suuret ilonhetket ja kiperät epäonnistumisen karikot. Ja muistaa ensimmäisen oman valmentajansa positiivisuuden ja kannustuksen pienille aloittelijoille.

— Hienoin juttu on, kun omat pelaajat viihtyvät, kehittyvät ja onnistuvat, Kervinen sanoo ja silmäilee vanhan kentän suuntaan.

Jokaisena kauniina päivänä

Aki Määttä, 7, ottaa vauhtia laiturilta, kuuluu vain loiskahdus ja silmänräpäyksessä poika on hypännyt yhdessä sykkyrässä veteen. Saman tien hän jo kapuaa laiturille ja valmistautuu taas uuteen hyppyyn.

Aki on oppinut viime kesänä uimaan ja tänä kesänä hyppäämään "pommilla" eli polvet koukussa ja kädet tiukasti jalkojen ympärillä veden alle. Sukeltaa hän osasi jo ennen uimista.

Kuusijärvi Kuninkaanmäessä vanhan Lahdentien varressa on Akin mielipaikka Vantaalla. Järvelle on kotoa Hakunilasta neljä kilometriä ja matka taittuu polkupyörillä tai autolla nopeasti.

— Tosi usein on käyty, Aki kertoo.

Jokaisena kauniina päivänä ja välillä pilvisenäkin, jos ei olla oltu lomamatkalla serkkujen luona. Uintiseurana ovat isä ja 11-vuotias isoveli Riku, ja välillä tullaan koko perheen voimin, kun äitikin tulee mukaan.

— Täällä on hirveästi tuttuja, Aki lisää.

Akin mielestä kivointa Kuusijärvellä on juuri uiminen, mutta on heillä kerran ollut ongetkin mukana. Silloin isä ja pojat kiersivät koko järven ja koettivat monesta kohtaa, mutta yhtään kalaa ei tarttunut onkeen. Eväitäkin on joskus matkassa ja uimapatja, mutta sitä ei oikeastaan tarvita. Uiminen on niin paljon hauskempaa.

Kuusijärvellä on vilkkaan rannan lisäksi suojaisia poukamia, joissa voi vaikka kerätä käpyjä. Ulkoilualueella on myös saunat, mutta Aki ei ole käynyt rannalla saunassa. Jos tulee kylmä, voi juosta rantaa vikkelästi ympäri ja viileällä säällä pääsee nopeasti kotiin lämpimään.

Kuvaushetkellä on vielä muutama päivä aikaa koulun alkuun, joka on Aki Määtälle merkittävä etappi, sillä hän aloittaa tänä vuonna ensimmäisen luokan.

— Vähän jännittää, ei paljon.

Turvana on onneksi isoveli Riku, joka on vielä vuoden samassa koulussa.

Aki osaa jo lukea, ainakin Aku Ankkaa. Isonveljen Aku Ankan taskukirjatkin sujuvat vaivatta.

Kuusijärvellä tuttujen joukossa on vanhoja päiväkotikavereita ja uimisen lisäksi kavereiden kanssa kiipeillään leikkipaikalla ja välillä leikitään hippaa. Joskus pelataan rannalla jalkapalloa Supertele-pallolla.

Aki on käynyt Kuusijärvellä myös talvella, mutta silloin kaikki näytti aivan erilaiselta.

— Enkä mennyt avantoon, Aki sanoo ja hytisee.

Silmät kiinni sillalla

Lähellä Ystävyydenpuistoa Simonkalliossa on viheralue, jonka reunassa virtaa puro leventyen välillä miltei joeksi. Alueen läpi oikaisee pari sauvakävelijää, muuten on rauhallista ja hiljaista, kuuluu vain virtaavan veden tasainen solina.

— Tässä sillalla minä katselen vettä, joka tanssii ja jakautuu kivien mukaan, Sirkku Loikala, 64, sanoo ja nojaa puroa ylittävän sillan kaiteeseen.

Loikala on asunut puiston kupeessa vuodesta 1973 lähtien. Lapsuutensa hän vietti Helsingin Pitäjänmäessä, mutta kävi usein Hakkilassa isänsä kanssa tämän työasioissa. Hakkilan mäntymetsiä hän muistelee vieläkin.

— Isä siirsi minulle rakkauden puihin, tähän maahan ja hyvyyteen. Äiti puolestaan puutarhurin tyttärenä kukkiin, kauneuteen ja unelmiin. Tänne tulen usein, tämä paikka on minulle voimanlähde. Jos on iloa tai surua tai jotain mietittävää, täältä saan voimaa.

Loikalan lempipaikka on sillalla, jossa hän sulkee silmänsä, sillä hän sanoo, että sydämellään näkee vielä paremmin.

— Aina voi valita, mitä tahtoo nähdä. Silmien verkkokalvolle voi tallentaa paljon kaunista, Loikala kuvailee.

— Tämä on minulle varsinainen mansikkapaikka, jossa voin unelmoida. Unelmia tarvitaan ja niihin on hyvä uskoa. Täällä voi olla rauhassa ja sopusoinnussa itsensä kanssa.

Loikalan pojan ollessa pieni pojan hoitajan vanha mummo kertoi, että puro oli ollut vuosikymmeniä sitten joki, jossa uitiin ja kalastettiin lohia. Nyt Loikalaa huolestuttaa, että alue ränsistyy. Rannat pitäisi mitä pikimmin ruopata ja veteen kaatuneet puut korjata pois. Loikala ei halua pitää kaunista paikkaa yksin itsellään, viheralueelle tarvitaan lisää penkkejä ja entisetkin pitäisi kunnostaa.

Sirkku Loikala harrastaa maalaamista, lausuntaa ja lukemista. Tikkurilan kirjasto on hänelle toinen voiman lähde ja hänellä itselläänkin on kotonaan suuri kirjasto. Pojan perhe asuu lähellä, ja sinne odotetaan toista lasta minä hetkenä hyvänsä. Loikala iloitsee lapsenlapsistaan, ja on alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota elämässä kaikkeen hyvään ja kauniiseen.

— Täälläkin seuraan kevään heräämistä tai yhtä lailla talvea, kun tuhannet timantit hohtavat hangella. Mahdotonta ei ole olemassa, sillä kauneus on haavematka arjesta rauhaan.

Puistossa ja veden äärellä kävellessään Sirkku Loikala on pohtinut myös paljon omaa uskoaan ja elämänsä arvoja. Aina hän palaa samaan ajatukseen: rakkauteen luontoa kohtaan ja uskoon hyvyyden voimaan.

— Jokaisessa puussa ja pensaassa voi nähdä Jumalan kasvot.