Vantaan Barokissa esiintyvä cembalisti Pilvikki Virtaperko tutustui tulevaan soittimeensa "luonnollisesti" rakentelemalla majoja cembalon alle isän soittaessa. Vanhasta musiikista innostunut diplomi-insinööri-isä rakensi oman soittimensa joskus 1970-luvulla.

— Tutustuin cembaloon aivan epäromanttisesti, ja niinpä se on minulle yksi soitin siinä missä viulu tai sähkökitara.

Silti soittimena oli vielä piano, kun Virtaperko muutti Porvoosta Helsinkiin Sibelius-lukioon. Musiikinopintojaan hän jatkoi Länsi-Helsingin musiikkiopistossa.

— Vähitellen cembalomusiikki alkoi tuntua läheisimmältä musiikin kieleltä. Tiesin, että Pekka Silenin nokkahuiluluokassa oli cembalo, ja niinpä kerran koputin ovelle, ja kysyin, saisinko tulla soittamaan kamarimusiikkia.

Sehän kävi, ja kohta cembalosta tuli Virtaperkon pääsoitin. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän osallistui cembalon rakennuskurssille.

— Rakensin puolittain oman soittimeni. Kaikupohjan ja rungon oli rakentanut kurssin vetäjä Arno Pelto. Minä rakensin ja säädin koneiston sekä kielitin ja äänitin soittimen.

Soittimen huoltoa

Virtaperkon mukaan cembaloa täytyy huoltaa, virittää ja säätää koko ajan.

— Työtä helpottaa, kun tietää, mikä kaikki voi mennä pieleen, hän toteaa.

Soittimenhuoltajan taitojaan Virtaperko on takavuosina käyttänyt myös Vantaan Barokissa, kun hän on virittänyt ja huoltanut urkuja ja cembaloita.

Cembalo kuuluu kosketinsoittimien soitinperheeseen.

— Urut ja klavikordi ovat varhaisimpia kosketinsoittimia. Esimerkiksi Ruotsissa klavikordia soitettiin paljon 1700-luvulla, myös kodeissa. Se on kosketinsoittimista ilmaisuvoimaisin. Ainoa ongelma on ehkä sen hiljainen ääni, ja 1800-luvulla sen korvasi kotisoitossa taffelipiano tai harmoni.

Cembalo on myöhäisrenessanssin, barokin ja varhaisklassisen musiikin soitin.

— Barokkimusiikkia esitettäessä cembalo on aivan välttämätön. Se ja sello, tai yleensä bassosoittimet, ovat continuo-soittimia.

Continuota vastaa nykybändeissä bassokomppiryhmä, useimmiten basso ja rummut.

— Barokin continuossa ei ole rytmisoittimia, mutta sen ideana on varmistaa sydän ja pohja, jonka päällä musiikki lepää. Lisäksi cembalo on barokin ajan keskeisimpiä soolosoittimia.

Soittotunteja Oulussa

Viimeisinä opiskeluvuosina Sibelius-akatemiassa Pilvikki Virtaperkon opettajana toimi Unkarista Ouluun suomalaistunut cembalisti ja soitonopettaja Miklós Spányi.

— Kuulin yhden Miklósin konsertin, ja tiesin heti, että haluan hänet opettajakseni. Hän on maailmalla paljon tunnetumpi cembalisti kuin Suomessa.

Virtaperko matkusti soittotunneille Ouluun kerran kahdessa viikossa.

— Kun halvat lennot loppuivat, oli juna ainoa vaihtoehto: aamuseitsemältä junaan, joka oli perillä kahden aikoihin, tunnit Miklósin kanssa neljästä iltayhdeksään, ja sitten yöjunaan. Aamuseitsemältä olin takaisin Helsingissä.

Valmistuttuaan syksyllä 2005 Virtaperko on työskennellyt musiikinopettajana ja muusikkona.

Etsintä päällä

Vantaan Barokissa Virtaperko esiintyy yhdessä Sibelius-lukiota käyvän entisen oppilaansa Nairi Azezianin kanssa.

Azezianin soitin on traverso, historiallinen puuhuilu. Konsertissa ei kuulla cembalistin itsensä rakentamaa soitinta: hän myi sen kesäpaikkakunnalleen Viitasaarelle siksi, ettei se riittänyt ammattikäyttöön.

Toinen syy oli se, että Virtaperko lähtee vuodeksi buddhalaiseen retriittikeskukseen Ruotsiin. Muuan kaverin kaveri suositteli hänelle zenmeditaatiota elämän peruskysymyksiin: miksi elämme tai miksi kuolemme, mitä on kuolema, miksi joskus on vaikeata ja toisinaan taas ei?

— Tärkeintä oli löytää paikka, jossa kysymykseni otetaan vakavasti. Lisäksi totesin pian, että olin löytänyt meditaatioista itselleni toimivan ja luotettavan menetelmän, jolla työstää kysymyksiä. En liitä zenmediataatioon kulttuurisia merkityksiä, enkä pidä sitä uskontona. Se, että olen luterilaisen kirkon jäsen, on sen sijaan kulttuurinen valinta.