Lukijan kirje -palstalla oli kirjoitus otsikolla "Katumukseen Suomen puolesta" (VL 2.8.). Siinä mainittiin, että uskovien penseä suhde omaan Herraansa on viime kädessä syy siihen miksi kansa kääntää selkänsä elävälle uskolle ja kääntyy hakemaan apua sellaisista lähteistä mistä apua ei löydy. Ja edelleen esitettiin vetoomus: pastorit, johtakaa seurakuntalaiset särkymisen ja murtumisen paikalle.

Tämä on varmasti totta ja tarpeellista. Haluaisin tuoda tai lisätä toista näkökulmaa. Monet tosi uskovat ovat ajan hengen alla ja kiireessä niin uupuneita että he tarvitsisivat ennen kaikkea hoitavaa, elävän Kristuksen läsnäoloa, sielunhoitoa. Jos ajattelemme alkukristittyjä, he pysyivät joka päivä yhdessä rukoillen, paastoten, ja ylistäen, ja heillä oli voimaa. Ei heille tarvinnut saarnata synnintuntoa vaan sitä saarnattiin uskosta osattomille.

Parannuksen paikalle silti jokainen uskova joutui silloinkin, koska näinhän tapahtuu jos sydämestään seuraa Herraa. Nykyisin emme elä alkuseurakunnan aikaa. Silti koen, että voin esimerkiksi lenkillä uskovan ystävän kanssa pitää rukoushetkeä ja saada voimaa.

Meillä on periluterilainen oppi, jossa perusta on hyvä, mutta asia on jäänyt kesken. Raamatusta voi lukea alkuseurakunnan selkeät tuntomerkit. Olen varma siitä, että kun Jumalan Sanaa julistetaan Hengen voitelussa, uskovat uudistuvat, puhdistuvat ja tahtovat seurata Herraa.

Näin tapahtuu siellä missä Pyhä Henki toimii. Se ei välttämättä elä tavallisissa jumalanpalveluksissa, vaikka niissä Sana virvoittaakin. On siis mielestäni syytä rukoilla, että meillä olisi niitä paimenia ja sananjulistajia, jotka ovat Hengen voitelussa. Valitettavasti heidät usein ajetaan ainakin luterilaisesta kirkosta pois vääräoppisina!