Se oli kuin mikä alkukevään ilta hyvänsä, tavallinen keskiviikko. Iltakymmenen maissa Petri lähti ulos, huikkasi ovelta äidilleen tulevansa kohta takaisin.

— Vaikka tiesi, että ei palaisi, Petrin äiti Sirkka kuiskaa.

Petrin sijasta kotiin tuli suruviesti, jota vieläkin — muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen — on vaikea käsittää ja vielä vaikeampi hyväksyä.

— Epätietoisuus on pahinta. Minkä takia ja miksi vielä sillä tavalla, on hirveä kysymys, josta en pääse eroon. Kuukauteen en voinut pyöräillä tavallista reittiäni junaradan viertä, koska siellä radalla se tapahtui, Sirkka kertoo.

— Aiemmin illalla Petri pyysi minulta lehtiötä lainaksi. Ajattelin, että hän varmaan järjestelee velka-asioitaan. Sekin selvisi sitten, että jäähyväiskirjeeseen hän sitä paperia tarvitsi.

Petri oli kuollessaan kolmekymppinen ja kolmen lapsen isä. Viime joulun alla hän muutti takaisin äitinsä luo, kun avoliitto nuorimman lapsen äidin kanssa oli ajautunut umpikujaan. Sirkka arvioi, että suurin syy liiton päättymiseen oli Petrin alkoholinkäyttö.

— Petri otti aika paljon alkoholia. Hän vaihtoi työpaikkaakin, jotta juominen vähenisi, ja vähenihän se, mutta ei loppunut. Työnsä hän kuitenkin hoiti aina kunnolla.

Sirkka kertoo huomanneensa, ettei Petri alkuvuodesta oikein saanut nukuttua. Jotenkin jurokin hän oli, eikä paljon puhunut asioistaan. Siihen äiti oli jo tottunut — hän arvioi, että pojasta tuli aiempaa sulkeutuneempi ja ilkeämpi pari vuotta sitten, kun hän erosi isompien lastensa äidistä.

— Jo nuoresta pitäen Petri oli ristiriitainen ja ailahteleva, välillä avoin ja kiva, välillä kuin toinen ihminen. Ei hän minun kanssani riidellyt, eikä minun tarvinnut hänelle nalkuttaa.

Sirkka on käynyt mielessään läpi Petrin elämän viimeisten kuukausien tapahtumia, muistellut pieniä yksityiskohtia ja etsinyt jotakin vihjettä siihen, mitä tapahtui ja miksei hän ajoissa tajunnut poikansa tilannetta.

— Olisiko jotain voinut arvata musiikista, jota hän ystäviensä kanssa kuunteli? Se oli niin surullista, äiti miettii.

— Vuodenvaihteen aikoihin kuulin ohimennen hänen puhuvan puhelimessa itsemurhasta. Silloin otin asian puheeksi ja sanoin, että itsemurha ei ole mikään ratkaisu. Mutta hän ei sitten kai löytänyt muuta ratkaisua. Kai hänellä oli niin paha olo, ettei hän enää jaksanut.

— Lapset olivat Petrille aina tärkeitä ja hän puhui heistä paljon. Kuolemaansa edeltäneenä viikonloppuna hän kävi tapaamassa kaikkia lapsiaan, ikään kuin hyvästelemässä.

Syyllisyydentunteilta Sirkka sanoo välttyneensä. Hänen ei tarvitse miettiä, olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin.

— Äitinä tein hänen eteensä kaiken minkä voin. No, huolehdin ehkä liikaakin. Petri sanoikin joskus, että "äiti, älä aina hössötä, osaan itsekin". Minä vaan olen tällainen, välillä vähän turhankin uhrautuvainen.

Kesä on kulunut siihen, että Sirkka on vähitellen oppinut hyväksymään Petrin kuoleman. Vaikeaa se on ollut. Huonoja päiviä tulee edelleen, niitä ovat esimerkiksi tasakuukaudet Petrin kuolemasta ja hautajaisista.

— Ikävä on kova. Ei omaa lasta koskaan unohda. Sanotaan, että lapset ovat meillä vain lainassa. Silti suru siitä, että joutuu oman lapsensa hautaamaan, on valtava.

Muutaman vuoden sisällä Sirkka on menettänyt neljä läheistään: poikansa lisäksi isänsä ja kaksi veljeään. Myös toinen veljistä teki itsemurhan.

— Kieltämättä on tuntunut siltä, että tässä on jo liikaa yhdelle ihmiselle. Mutta niin kuin isälläni oli tapana sanoa: eihän se Jumala anna enempää kuin mitä ihminen jaksaa kantaa.

Alusta asti Sirkka on halunnut puhua tapahtuneesta.

— Se, että pystyy puhumaan ja saa puhua, on minua auttanut parhaiten. Puhuminen on paras ulospääsyreitti.

Suurin osa Sirkan sukulaisista ja ystävistä onkin ollut valmiita kuuntelemaan ja puhumaan.

— Nuorimman tyttäreni kanssa puhumme ja itkemme kahdestaan. Sen olen kyllä huomannut, että jos ei itse ala puhua, ei ala kukaan mukaan. Ihmiset eivät ehkä tiedä, mitä sanoa. Suhtautuminen vaihtelee, jotkut tutut ovat tulleet halaamaan tavatessaan, toiset taas väistelleet. Toisaalta en haluaisi olla rasite ja purkaa jatkuvasti omaa pahaa oloani toisille.

— Nuorimmalle veljelleni Petrin kuolema on ollut selvästi paha paikka, kun hänellä itsellään on samanikäinen poika. Äitini taas ei selvästikään pysty käsittelemään asiaa. Sen takia minun on tällä hetkellä vaikea olla hänen seurassaan, vaikka käynkin häntä auttelemassa. Mieluummin olen omissa oloissani ja suren rauhassa.

Puhumista Sirkka suosittelee myös muille samassa tilanteessa oleville.

— Täytyisi vain rohjeta tunnustaa, että tapahtunut on tosiasia ja sitten koettaa kestää sen kanssa.

Hän rohkaisee hakemaan myös ammattilaisten apua, jos siltä tuntuu — itse hän kävi muutaman kerran kriisikeskuksessa purkamassa tapahtunutta.

Sirkka arvelee, että monet itsemurhan uhrien omaiset salaavat läheisensä kuolinsyyn siksi, että siihen vielä nykyäänkin liittyy häpeää ja leimautumista.

— Mitä varten hävetä? Ratkaisu on aina tekijän oma, hänen päässään syntynyt. Äitini esimerkiksi häpeää veljeni itsemurhaa. Hän ei ole kertonut kenellekään kuolinsyytä, toteaa vain, että pumppu petti. Tuskinpa hän Petristäkään pystyy kertomaan.

Jutussa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.

Sururyhmässä ei tarvitse kaunistella

Tikkurilassa aloittaa lokakuussa sururyhmä, joka on tarkoitettu itsemurhan tehneiden omaisille.

— Monilla on korkea kynnys puhua läheisen kuolemasta vieraille, ja jos omainen on tehnyt itsemurhan, kynnys on vielä korkeampi. Tavallinen sururyhmä ei välttämättä ole itsemurhan uhrien läheisille oikea paikka, sanoo Tikkurilan seurakunnan kappalainen Pirkko Yrjölä, joka on toinen sururyhmän vetäjistä.

Hänen mukaansa tavallisissa sururyhmissä käy yleensä ihmisiä, joiden läheinen on kuollut iäkkäänä tai pitkän sairauden jälkeen. Silloin kuolema koetaan luonnolliseksi osaksi elämää ja sitä on osattu odottaa.

— Itsemurhaan sen sijaan liittyy yllätyksellisyys, ja sitä pidetään jotenkin luonnottomana. Lisäksi itsemurhaan liittyy paljon ahdistusta, kysymyksiä, voimakkaitakin itsesyytöksiä ja usein myös tietynlaista häpeää. Tämän takia tavalliseen sururyhmään voi olla vaikea tulla.

— Kun muillakin on samantapaisia kokemuksia, asioista voidaan puhua niiden oikeilla nimillä. Kun on turvallinen porukka, mitään ei tarvitse kaunistella, Yrjölä toteaa.

Luottamuksellisuus onkin tärkeä periaate ryhmässä. Toinen on se, että kaikki ryhmäläiset sitoutuvat olemaan mukana koko ajan. Sururyhmä kokoontuu viikoittain kuutisen kertaa.

Yrjölä korostaa sitä, ettei ryhmä ole kriisiapua. Tapahtuneeseen on hyvä olla jo vähän etäisyyttä. Sopiva aika tulla mukaan on, kun läheisen kuolemasta on kulunut puolesta vuodesta vuoteen.

Pirkko Yrjölä on kohdannut itsemurhan uhrien omaisia myös hautaan siunaamisten yhteydessä. Hän on huomannut, että vieläkin saatetaan ajatella itsemurhan olevan synti. Usein omaisia askarruttaa, mitä heidän läheiselleen tapahtuu kuoleman jälkeen.

— Itsemurhan taustalla on niin paljon tuskaa ja ahdistusta, että en usko, että Jumala tällaisen ihmisen hylkäisi. Siunaustilaisuudessa minun pappina on helppo jättää tällainen ihminen Jumalan armon varaan — siihenhän jokainen meistä joutuu tukeutumaan, Yrjölä sanoo.

— Nykyaikana omaisilla on onneksi aivan eri lailla tilaa hengittää, kun yleinen ilmapiiri eikä kirkko ole enää niin tuomitseva.

Kokemuksensa perusteella Yrjölä on myös muodostanut käsityksen siitä, millainen on tyypillinen itsemurhan tekijä: 30–40-vuotias mies, jonka parisuhde on rikkoontunut ja joka käyttää melko runsaasti alkoholia. Kuvaan liittyy usein myös työttömyyttä ja erilaisia elämänhallinnan ongelmia. Läheskään aina taustalla ei ole depressiota tai muita vakavia mielenterveyden ongelmia.

— Olen saanut lukea aika monia jäähyväiskirjeitä. Moni pyytää anteeksi. Toisaalta kirjeitä leimaa itsesääli. Itsemurhaan turvautuva ihminen ei kykene asettumaan jälkeenjääneiden osaan, joka on kamalan raskas, Yrjölä pohtii.

Sururyhmä on tarkoitettu kaikille vantaalaisille. Mukaan voidaan ottaa enintään kahdeksan osanottajaa. Ryhmään ilmoittaudutaan 14.9. mennessä Pirkko Yrjölälle p. 050 369 3527, sähköposti pirkko.yrjola@evl.fi tai diakoniasihteeri Eija Miettiselle p. 050 381 8768, sähköposti eija.miettinen@evl.fi.

Sururyhmä itsemurhan tehneiden omaisille aloittaa ma 1.10. klo 18.30 seurakuntien talossa Tikkurilassa