Mikael Agricola sai ajatuksen aapisesta Saksasta, Wittenbergistä, jossa hän oli opiskellut teologiaa ja tutustunut luterilaiseen uskonpuhdistukseen. Martti Lutherin ja hänen työtoveriensa keskeisiä ideoita oli opettaa tavalliset ihmiset lukemaan, jotta jokainen pystyisi itse ottamaan selvää uskonasioista.

Agricolan Abckiria, joka ilmestyi vuonna 1543, oli saksalaisen mallin mukaisesti vain 16-sivuinen, siis yhden painoarkin laajuinen.

— Nimiösivun jälkeen toisella sivulla on lueteltu aakkoset, kolmannella on esitelty vokaalit ja konsonantit, ja neljännellä erilaiset tavut, kertoo Päiväkumman koulun entinen erityisopettaja Sisko Vuorinen, joka ei eläkkeelle jäätyään enää tänä syksynä palaakaan kouluun.

Mikael Agricola kiinnitti paljon huomiota lukemaan oppimiseen, muissa aapisissa tavausharjoitukset olivat vielä harvinaisia. Monissa muissa vanhoissa aapisissa hengelliset tekstit alkoivat heti ensimmäisen eli aakkossivun jälkeen.

— Agricolan oli saatava ensin papit lukemaan ja kirjoittamaan suomen kieltä — suomihan oli vasta maan kolmas kirjakieli latinan ja ruotsin jälkeen — ja vasta sitten hän saattoi ajatella aapisen käyttöä perheissä, tarkentaa Vuorinen.

Agricola huolehti myös siitä, että lukemaan oppineilla olisi suomenkielistä luettavaa. Hän ehti kääntää suomeksi Uuden testamentin ja osia Vanhasta testamentista, ennen kuin kuoli yllättäen Kuolemanjärven jäällä 450 vuotta sitten, vuonna 1557, kun hän oli palaamassa rauhanneuvotteluista Venäjältä.

Palkinnoksi kukon kuva

Agricolan ajan aapiset aloittivat katekismusaapisiksi kutsuttujen aapisten perinteen. Katekismusaapisia, joissa aakkosten jälkeen on kymmenen käskyä ja rukouksia, julkaistiin yleisesti 1800-luvun loppuun.

— Piispa Johannes Gezelius vanhempi kirjoitti tavanomaisten hengellisten tekstien lisäksi aapiseensa puheita myös "palkollisille, lapsille ja yhteisesti nuorukaisille", lisää Vuorinen.

— Tavoitteena oli kasvattaa lukijoista esivallalle nöyriä ja kuuliaisia alamaisia: Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Toisaalta myös isännille ja emännille tehtiin selväksi, että heillä on Herra taivaassa, jatkaa Vuorinen.

Gezeliuksen aapinen sisältyi teokseen Yxi Lasten paras tavara, joka ilmestyi vuonna 1666. Viimeinen painos aapisesta ilmestyi vuonna 1914. Aapisesta otettiin kaikkiaan yli sata painosta.

Vuorisen mukaan aapisissa alkoi 1700-luvulta alkaen olla jotain maallistakin ainesta.

— Kirjan lopussa saattoi olla lapselle palkinnoksi kukon kuva. Kuvassa saattoi olla vitsakimppu tai jotain namua, esimerkiksi rinkeli. Myöhemmin aapisiin tuli väritettäviä kuvia, listaa Vuorinen.

Ohjeita opettajille ja luettajille

Opettaja Sisko Vuorinen kiinnostui vanhoista aapisista ja niiden keräilemisestä siksi, että oli huomannut niiden sisältävän "hauskoja ohjeita opettajille, luettajille ja vanhemmille". Esimerkiksi vuonna 1861 ilmestyneessä aapisessa luvataan: "Silmät, korvat ja ääntimet ovat ne keinot, joilla lukeminen saadaan sujumaan."

— Eri opetusmenetelmät on aapisissa käyty moneen kertaan läpi. Useimmiten ohjeena on opetella ensin kirjaimet ja edetä sitten tavaukseen, tiivistää Vuorinen.

— Monissa vanhoissa aapisissa ohjataan toimimaan myös nykyajattelun tapaan: ennen lukemaan opettamista lapsen on tärkeätä kuulla paljon kieltä, jotta hän oppii erottelemaan lauseita, sanoja, tavuja ja äänteitä, kertoo Vuorinen.

Sitä, kuinka lapsi oppii, alettiin kuitenkin pohtia enemmän vasta 1900-luvulla, ja silloin aapisia alettiin tehdä nimenomaan lapsilukijoita varten. Sitä aikaisemmin aapisia laadittiin siis lähinnä isompien ihmisten tarpeisiin — niin kuin Aleksis Kiven kertomasta Jukolan veljesten lukemaan opettelemisesta tiedetään.

Koululaitoksen syntymisen myötä lukemaan opettaminen siirtyi paljolti koulun vastuulle, ja osasta aapisia tuli virallisia oppikirjoja.

Silti myöhemminkin on ilmestynyt aapisia kotikäyttöä varten. Esimerkiksi Karas-Sanan vuonna 1983 julkaisema Pikku Aapinen sisältää vanhan aapisperinteen mukaisesti kristillisiä tekstejä.

Pakottamista ja houkuttelua

Alkuaan riitti, että jokainen oppi lukemaan. Niinpä joka kylästä löytyi usein vain muutama kirjoitustaitoinen. He hoitelivat kirjeiden kirjoittamisen ja virallisten papereiden laatimisen toisten puolesta.

Lukutaito tarkistettiin vuosittain papin pitämillä lukukinkereillä.

— Se oli vuoden pelätyin päivä. Joskus kävi niin, että aikaisemmin kirkonkirjoihin lukutaitoiseksi merkitty ihminen ei enää myöhemmin osannutkaan lukea, Vuorinen kertoo.

Syynä saattoi olla vaikka se, etteivät kirjaimet erottuneet sen ajan valaistusoloissa. Hehkulamppuhan keksittiin vasta 1800-luvun loppupuolella, ja sähkövalo saatiin Suomessa moniin paikkoihin syrjäseuduille vasta toisen maailmansodan jälkeen. Syynä saattoi olla myös ihmisen näkökyvyn heikkeneminen ikääntymisen myötä, eikä siitäkään tiedetty.

— Epäonnistunutta odotti häpeä ja jalkapuu kirkon pihalla. Palkinnokseen lukutaidon oppinut sai mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun sekä kansalaiskelpoisuuden ja naimaluvan.

1920-luvulla toteutuneen oppivelvollisuuden myötä luku- ja kirjoitustaito ovat kulkeneet käsi kädessä.

— Nykyään lukutaito on paljon laajempi käsite. Agricolan hengessä siihen kuuluu ainakin hyvä yleissivistys ja median lukutaito kaikille, pohtii Vuorinen.

Eri-ikäisiin aapisiin voi tutustua myös Laurin elojuhlilla la 11.8. Pakarituvassa, Kuriiritie 1

Miesten ja poikien aapisia

Vielä 1900-luvun alku- ja keskivaiheillakin oltiin huolissaan siitä, että kaikilla sotaväkeä käyvillä nuorilla miehillä ei ollut riittävän hyvää lukutaitoa. Niinpä heitä varten tehtiin Aikamiehen aapisia.

Vuoden 1923 aapisessa opetetaan H seuraavasti: "Huomio. Huomio oli huono. Tahdon paremman huomion."

Myöhemmin ilmestyneestä Aikamiehen aapisesta löytyi lukemaan motivoivia kertomuksia seuraavanlaisten otsikoiden alta: Bertta Bohtii Bahaa Bulaa. Cecilia Cuosii Civiilejä. Kuhertelu Kihahtaa Kalloon. Muisku Mettä Muistuttaapi. Vienon Veivit Vallan Vinossa.

Ei ole ihme, että jotkut ovat vielä vuosikymmeniä myöhemmin kiitelleet hauskoiksi sotien aikana, ja siis etenkin asemasotavaiheessa, lukemiansa kertomuksia.

Etenkin 1930- ja 1940-luvulla tehtiin aapisia myös itse. Kuvina käytettiin valokuvia tai lehdistä leikattuja kuvia.

Opettaja Sisko Vuorisen ainutlaatuisten aapisten kokoelmaan kuuluu myös Poikamiehen aapinen, jonka on laatinut nimimerkki Nuotti-Nikodemus. Se sisältää kaksi vesiväreillä tehtyä kuvasarjaa, joissa on jokaisesta kirjaimesta yksi ruutu.

A:n tekstinä on "Poikamiehen pitää pakosta / olla erillään akosta", ja D:n tekstinä "Kuin David luolaan jalopeuran, / käy vanhapoika naisten seuraan".

Poikien kuva-aapinen ilmestyi 1950-luvulla. Vuorinen arvelee, että myös viime vuonna ilmestynyt Vipusen aapinen (Otava 2006) kiinnostaa poikia. Siinä ratkotaan arvoituksia ja etsitään johtolankoja muun muassa robotti Vipusen seurassa.

— Totta kai myös tytöille ja naisille on tehty omia aapisiaan ja oppaitaan, lisää Vuorinen — väärinkäsitysten välttämiseksi.