Meille tuli kesälapsi. Mitenkään ottamalla häntä ei otettu. Yhtäkkiä hän vain oli siinä, hämyisenä iltana saunapolulla. Pehmeänä, kirkassilmäisenä ja hellyttävänä niin kuin kaikki lapset. Korvat vain olivat pitemmät ja nenän tilalla herkkä kuono. Vikkeläkin hän oli, mutta meistä aivan liian pieni selviämään yksin suuressa maailmassa.

Ilmeisesti jäniksenpoika oli samaa mieltä, sillä hän alkoi viihtyä mökin pihassa. Kun aamulla avaamme oven, hän on jo niityllä päivänkakkaroiden seassa tai hypähtää polulta omenapuiden alle. Päivän mittaan hän ruokailee eri puolilla pihaa, juoksee joskus tömistellen kuistin poikki tai kieriskelee multakasassa. Hän on selvästi seurallinen ja nauttii kun hänelle jutellaan, eikä hän pelkää ihmisiä. Sallittu etäisyys on reilu metri.

Kuten kaikki ottovanhemmat olemme täysin muksun lumoissa. Puhumme hänestä jatkuvasti ja pohdimme, voisiko hänelle antaa jotain kivaa, vaikka salaattia. Kerromme, mitä hän on kulloinkin tehnyt, ja käytämme hupsuja lempinimiä, sellaisia kuin Pupuliini, Pikku Pupsi ja Pupustiina. Ja erehtyessään hän saa anteeksi kaiken, senkin, että söi isännän vaalimien viiniköynnösten versot yhtä lukuun ottamatta kaikki.

Nyt pohdimme kuitenkin, pitäisikö lapselle antaa ihan oma, persoonallinen nimi. Toisaalta emme tiedä, onko hän tyttö vai poika, emmekä osaa päättää, valitako ihmisnimi vai jotain "luonnonmukaisempaa". Jänisten maailmassa sanoja tuskin tunnetaan — jos nimiä on, ne lienevät hajuja ja tuoksuja.

Nimeäminen on myös vähän arveluttavaa. Jos annamme pupulle nimen, hän ottaa aimo askeleen luonnonvaraisten eläinten puolelta lemmikiksi ja hänestä tulee yhä enemmän meidän jäniksemme. Ja toisaalta voi käydä, että kiinnymme liikaa ja alamme kesyttää häntä — ja sehän on haitaksi, kun on pärjättävä luonnon armoilla.

Tämä taas panee miettimään, voisiko jänölle järjestää jotain talviruokintaa, sekä hänen itsensä että puutarhan takia. Sillä ehdottomasti toivomme, että Hänen Suloisuutensa asuu taas pihalla ensi kesänä.

Tosin hän on silloin jo Iso Pupu.