Olen bussissa matkalla kaupungin hälinästä kohti lähiön rauhaa. Edessäni istuu nuori äiti parivuotias poika sylissään. Pojan ohut tukka on pellavanvalkea, kauniisti lainehtiva kuin kesäinen viljapelto.

Aika ajoittain poika kääntää katseensa taakseen kohti minua. Katsomme toisiamme suoraan silmiin. Arka hymy nousee pojan huulille, leviää kasvoille ja valtaa koko olemuksen. Poika on yhtä hymyä — ja pian minäkin.

Äiti tuntee lapsestaan säteilevän lämmön, kääntyy hänkin hetkeksi puoleeni ja on yhtä hyväntahtoista hymyä poikansa kanssa. Silmäni kostuvat, minun on sanomattoman hyvän olla ja liu’un omaan lapsuuteeni.

Pitkät kesät, aina lämmintä, lauantai, vielä höyryä-vät karjalan piirakat keittiön pöydällä, pullapitkot uunissa, tyyni mieli, äidin hymy kaiken yllä. Turvallista evakkolapsen elämää sodan melskeiden keskellä.

"Kudon huulilleni hiljaisuuden, / kudon mieleeni hiljaisuuden, / kudon sydämeeni hiljaisuuden. / Suljen korvani hälinältä, / suljen silmäni houkutukselta, / suljen sydämeni kiusauksilta. / Tyynnytä minut, oi Herra, / niin kuin tyynnytit myrskyn. / Anna kaiken levottomuuteni asettua, / kiedo Herra minut omaan rauhaasi."