Otavan kustannusjohtaja Leena Majander kävi alkuvuodesta tutustumassa Kirkon Ulkomaanavun työhön Liberiassa.

— Kun panen silmät kiinni, palaa mieleeni kuva kylänraitista, jossa nuorempi nainen ripustaa pyykkiä narulle ja vanhempi nainen hämmentää pataa. Koirat juoksevat ja lapset leikkivät, Majander kertoo.

Päältäpäin näkymä voisi olla mistä päin maailmaa tahansa, mutta Liberia alkoi palata tavalliseen arkeen vasta muutama vuosi sitten, kun maahan saatiin rauha pitkän sisällissodan jälkeen.

— Kun kerroin lähteväni Liberiaan, monet olivat kauhuissaan, kuinka oikein uskallan lähteä maahan, jossa sota on päättynyt vasta äskettäin, Majander sanoo.

Majander sai kutsun naisvaikuttajien matkalle Liberiaan juuri, kun hän oli pakkaamassa tavaroita Kenian ja Tansanian safarille. Puoli vuotta myöhemmin toteutunut Liberian matka näytti Afrikkaa toisesta näkökulmasta.

— Äitini pyysi lähettämään matkalta postikortin, mutta eihän siellä ole vielä edes toimivaa postilaitosta. Eikä näkynyt postikorttejakaan!

Liberiaa johtaa naispresidentti

Liberian matkalle osallistuivat Suomesta muun muassa alivaltiosihteeri Marjatta Rasi, päätoimittaja Merja Ylä-Anttila, toimitusjohtaja Anni Vepsäläinen ja viestintäjohtaja Satu Mehtälä.

— Tapasimme Liberian pääkaupungissa Monroviassa hallituksen, oikeuslaitoksen ja YK:n edustajia sekä Ellen Johnson-Sirleafin, joka on Afrikan ensimmäinen demokraattisin vaalein valittu naispresidentti. Hän korosti viestissään toivon merkitystä. Nyt on tärkeää säilyttää rauha ja alkaa rakentaa tulevaisuutta.

Majander tiesi Liberiasta entuudestaan sen, että sinne oli palannut aikanaan vapautettuja orjia. Ennen sisällissotaa Liberia oli vielä "Afrikan näyteikkuna", jossa asiat olivat paremmin kuin useimmissa muissa Afrikan maissa. Nyt tilanne on toinen.

— Sota kesti niin kauan, että kokonainen sukupolvi on jäänyt vaille koulutusta. Joukkotiedotusvälineitä ei ole. Kansalaiskasvatukseen käytetään suuria kadunvarsitauluja, joissa kerrotaan vaikkapa, että raiskaus on rikos. Kuvassa mies ahdistelee naista ja aiheen päälle on vedetty henkselit, toteaa Majander.

Raiskaukset, ympärileikkaukset ja entisten lapsisotilaiden elämäntilanne ovat kaikki vaikeita asioita, joihin vasta etsitään ratkaisuja sodasta toipuvassa maassa.

Sotakokemukset heijastuvat silmistä

— Sodan jäljet näkyvät ihmisten silmistä. Niissä näkyy pelkoa ja tuskaa. Monella on takana kipeitä menetyksiä ja rankkoja kokemuksia. Silti ilmapiiri on myönteinen. Ihmiset ovat toiveikkaita, Majander kertoo.

Matkalaiset kokoontuivat iltaisin puhumaan vaikutelmistaan. Keskusteluissa syntyi myös ajatuksia siitä, mitä he voisivat tehdä ihmisten auttamiseksi. Seurauksena oli muun muassa toukokuussa perustettu Naisten Pankki, joka kerää lahjoituksia kehitysmaiden naisten taloudellisen toimeentulon, osaamisen ja oikeuksien parantamiseen.

Koska eduskuntavaalit olivat matkan jälkeen juuri tulossa, halusivat naisjohtajat nostaa esille kysymyksen kehitysyhteistyömäärärahojen osuuden nostamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Tätä varten he organisoivat vetoomuksen, jonka allekirjoitti yli 60 nimekästä talouselämän vaikuttajaa.

— Suomalaisten vaatimustaso on kasvanut huimasti 1970-luvulta tähän päivään. Joistakin voi tuntua siltä, että oman maan asiat eivät ole koskaan kunnossa. Elämme suhteellisessa maailmassa.

— 0,7 prosentin tavoite on ehdottomasti oikeutettu ja kohtuullinen. Tuntuu nurkkakuntaiselta vastustaa sitä, kun jotkut elävät niin vaikeissa oloissa, että heidän koko elämänsä on uhattuna, pohtii Majander.

Majander oppi matkallaan myös sen, että Afrikka on valtava manner.

— Seuraan nyt uudella mielenkiinnolla uutisia eikä minulla ole enää kliseistä kuvaa Afrikasta. Sydämeni sykkii sen tuoksuille, väreille, musiikille ja luonnolle. Ihmisillä on elämänuskoa ja elämänhalua.

— Täällä monet ovat kyselleet uteliaina kokemuksistani. Olen näyttänyt heille liberialaista ristiä, joka on tehty rynnäkkökiväärin luodin hylsystä. Se on vetänyt aika hiljaiseksi.