Olen kai jonkinlainen äärimmäisyysihminen, arvelee vantaalainen uskontotieteilijä, kirjailija ja kahden lapsen äiti Terhi Utriainen.

Keskeisin aihe hänen tuotannossaan on ihmisen kärsimys.

— Ajattelen, että kärsimyksen tilanteet kertovat jotain olennaista ihmisestä, ihmisten välisistä suhteista ja yhteiskunnasta, Utriainen sanoo.

Utriaisen uskontoantropologinen väitöskirja kahdeksan vuoden takaa kertoo kuolettajista, naisista jotka hoitavat kuolevia. Aineistoa hän keräsi saattohoitajien kirjoituksista, joissa nämä pohtivat omaa työtään. Tutkimukseen liittyi myös hoitotyöhön osallistuminen saattohoitokodissa.

— Kuolettajien kirjoituksissa minua pohditutti erityisesti läsnäolon käsitteen idealisointi.

— Saattohoitajilla oli kovin äidillinen, epäitsekäs ja laupea käsitys siitä, millä tavalla kuolevan lähellä saattoi olla läsnä. Heidän pyyteettömyyden vaatimuksensa itseään kohtaan jäi askarruttamaan minua.

Saako kaiken kuvata?

Tänä keväänä ilmestyneessä romaanissa Siivekäs vahtikoira Terhi Utriainen jatkaa kuoleman äärellä.

Utriaisen romaanissa naishenkilöhahmot, nuori valokuvaaja Kaisa ja vanha kuoleva Alina ovat molemmat inhimillisen itsekkäitä. Kumpikaan ei häivytä omaa persoonaansa pois, vaan he ovat molemmat omalla tavallaan tarvitsevina vuorovaikutuksessa. Kaisa haluaa kuvata, ja Alinan tehtävä on kuolla, mutta saako toisen kuolemaa kuvata?

— Kuvaaminen on ilman muuta tärkeä osa inhimillistä elämää, mutta ajassamme elää taipumus tunkeutua kuvan keinoin ihmisen joka sopukkaan.

— Kuolemankaan kuvausta ei uutiskuvissa tai taiteellisissa projekteissa enää kaihdeta, vaan kaikki tuntuu olevan kuvalle vapaata riistaa. Olen miettinyt, mistä on peräisin tämä kuvien tunkeutuminen kaikkialle, jopa niin että kuoleman kuvaaminen saa pornografisia sävyjä?

Vain toisen kasvot voi nähdä

Terhi Utriainen on sitä mieltä, että kuolemassa on jotain hyvin yksityistä, jonka kuvaaminen tuntuu särkevän jotain. Muun muassa kristillisessä perinteessä kuvaamiseen ja kuvaan liittyy myös kieltoja: esimerkiksi Jumalaa ei tiettynä aikana ja tietyssä kulttuurissa saanut kuvata.

— Kuolemankin hetki voi olla ihmiselle jotain ikiomaa, johon muiden katse ei yllä.

Toisaalta kuolleiden kasvojen kuvaaminen liittyy vahvasti nimenomaan kristilliseen perinteeseen.

— Ikonien esittämät pyhät, jotka ikonien syntyessä ovat jo kuolleita, ovat erään teorian mukaan kuvia kuolleiden ihmisten kasvoista.

— Kasvoihin kytkeytyy minulla myös ajatus siitä, että ihminen ei kykene näkemään omia kasvojaan, vain toisen kasvot voi nähdä. Ehkä onkin niin, että minuus ei ole vain minun, tai ehkei lähimainkaan minun, vaan se kuuluu jo toiselle, sille joka katsoo.

Ihmisten väliset rajat ja erot, niiden hauraus ja pyhyys ovat Utriaisen maailmassa olennaista.

— Uskon, että ihmissuhteet — tai ihmisten välisyys — säilyy ihmisen mielessä väkevänä kuolemaan saakka ja vielä sen jälkeenkin.

Riisuttuna ja puettuna

Terhi Utriainen muistuttaa, että kuolemiseen liittyy joskus myös tuskastuttavaa pitkästymistä kuolevan vierellä.

— Kuolema on harvoin kaunis eikä kovinkaan lempeä.

Kuolema on jotakin, josta me elävät emme tiedä mitään. Kuoleva ihminen on välitilassa, vielä täällä mutta jo hiukan poissa. Utriainen on yrittänyt etsiä kielikuvia tätä kuvaamaan.

— Kuolevan silmät ovat raollaan lihaan. Joku voisi ajatella sanaa liha ruumiillisessa ja groteskissa mielessä. Liha on kuitenkin Raamatun kielessä ihmisten maallista olemista, se merkitsee kaikkea sitä, missä ihminen on monine tarpeineen ja tunteineen ruumiillaan kiinni.

Viime vuonna Utriainen julkaisi tutkimuksen pukeutumisen, alastomuuden ja uskonnollisuuden yhteyksistä.

— Väitöskirjani aineistona olleet saattohoitajien tekstit puhuivat usein siitä, kuinka alaston ihminen on kuoleman äärellä. Halusin mennä tuon kuluneen kielikuvan sisään ja taakse.

Alaston ja puettu –kirjassa Utriainen käy läpi kulttuurimme keskeisiä tekstejä, joissa ihmistä riisutaan ja puetaan, niin kuvaannollisesti kuin fyysisesti ja sosiaalisestikin. Erityisesti kristillisistä teksteistä, Raamatusta ja virsikirjasta, löytyy paljon tällaista aineistoa.

— Minua kiinnostaa se, mitä ihmiset haluavat itsestään ja toisistaan peittää. Näen, että kyky ja oikeus peittää ja suojata ovat nykyisin hyvin tärkeitä asioita. Vaatteet ovat yksi tärkeä identiteetin suojaamisen keino ja symboli.

Enkelin silmin

Romaaniinsa Terhi Utriainen halusi etsiä näkökulman, jonka kautta kuolemista voisi tarkastella kaunokirjallisella tavalla.

— Omat kokemukseni kuolevien parissa vahvistivat ajatusta siitä, että kaikkitietävää, kaikkea näkevää kertojaa kuolemaan ei ole olemassa.

Tästä syntyi ajatus enkelikertojasta. Millainen sitten on Terhi Utriaisen enkeli?

— Enkeli on ihmettelevä ja epävarma, mutta silti yksittäistä ihmistä tietävämpi. Enkelini muistelee kristillistä perinnettä, muttei ole siinä kokonaan kiinni. Hän saa inhimillisiä ominaisuuksia, vaikka ei olekaan lihallinen.

Utriaisen enkeli rinnastuu myös koiraan.

— Lemmikkieläimillä on nykyään suuri merkitys ihmisten hyvinvoinnin ylläpitäjinä. Koirista on tullut yhä tärkeämpiä tunnetyöläisiä. Enkelikin aistii ihmisten välisyyden, pienet liikahdukset ja tunnelmat, jotka ovat olemassa — välillä aavistuksenkaltaisina ja välillä vahvoina.

— Enkeli on myös kuoleman opettelija, välitilaolento, jonka tarkoitus on myös johdattaa kuolemaan. Tässä mielessä kirjani enkeli on lähellä tuomiopäivän enkeliä.

Ihmisen lailla Utriaisen enkeli kipuilee katsomiseen ja tunkeutumiseen liittyvien eettisten kysymysten kanssa. Hän kysyy, saako toisen mieleen tunkeutua ja sitten tekee niin, rikkoo rajansa.

Lähikuvia kuolinvuoteelta

Terhi Utriainen: Siivekäs vahtikoira. Teos 2007.

Siivekäs vahtikoira on kirja kuolemisesta, ihmisten välisyydestä sekä kuvaamisen ja katsomisen pakosta. Nuori valokuvaaja Kaisa haluaa kuvata vanhan syöpäsairaan Alinan viimeisiä hetkiä ja enkeli seuraa katseellaan heidän herkkävireistä suhdettaan, molempien tuntemuksia, ajatuksia, muistoja.

Alinan hiljainen asunto on romaanin keskeinen paikka. Siellä hän elää näen-näisen tapahtumatonta, usean kuukauden kestävää vaihetta ennen kuolemaansa. Kiputilat vaihtelevat unien läpi kuultaviin muistoihin ja tajunnan tasot muuttuvat fyysisten voimien mukaan.

Alina elää myös nykyhetkeä Kaisan kanssa ja kysyy tältä: "Minä olen vielä elävä, enkö olekin? – – Miksi sinä minua haluat kuvata? Maailma on täynnä kuolleita ihmisiä. Mikset kuvaa jo saman tien valmiiksi kuolleita?"

Kaisasta kiinnostavia ovat elämän ja kuoleman välissä olevat, "heidän kauttaan voi oppia tuntemaan elämän ja kuoleman eron". Hän haluaa työstää omia vaikeita kokemuksiaan valokuvaamalla, menemällä lähelle toisen ihmisen ja kuoleman rajaa.

Kaisan ja Alinan tarinan kertoo heidän elämäänsä tunkeutuva enkeli. Enkelistä tulee näkymätön suojelija, lohduttaja, ja inhimillisiäkin tunteita kokeva hahmo.

Teksti on aistivoimaista; melkein tunsi nenässään Alinan kotia elähdyttävän kahvin tuoksun ja kielellään Kaisan ja Alinan siemaileman calvadoksen maun. Kuolevan kiputilat piirtyvät esiin vahvoin kielikuvin.

Terhi Utriaisen kirja on erityinen paitsi kuolevan ihmisen kuvauksena, myös taidokkaan proosarunomaisen tyylinsä ja epätavallisen kertojaratkaisunsa vuoksi. Romaani puhuu intiimillä ja lohdullisellakin tavalla kivuliaasta aiheesta.