Kauan kaivattu kesä on tässä. Odotettu juhlapäivä on koittanut. Saavutus, jonka eteen on tehty paljon työtä, on vihdoinkin käden ulottuvilla. Entä sitten?

Joskus tuntuu kuin odotettu h-hetki menisi ohitse kuin sumussa. Juhlien järjestelyt vievät niin suuren osan ajatuksista, että itse juhlan sisältöön ei voi keskittyä riittävästi. Saavutuksen arvo himmenee, sillä sen takaa alkaa paljastua uusia haasteita, jotka on seuraavaksi otettava työn alle.

Onneksi mieleen voi säilöä kokemuksia, jotka saa elää uudelleen kaikessa rauhassa myöhemmin, kun kiire on ohi ja juhlahumu laantunut. Onneksi emme kaikessa ole sidottuja aikaan emmekä paikkaan. Kannamme mukanamme kokemuksia ja elämyksiä, jotka ovat jättäneet meihin jäljen. Alan ymmärtää yhä paremmin ikäihmisiä, jotka elävät muistoissa. Heillä on mitä muistella.

Jumalan mittakaava on toinen kuin meidän. Hänelle tuhat vuotta on kuin yksi päivä. Meillä on päiviä ja vuosia huomattavasti vähemmän. Luppoaikaa ei ole. Yksikään hetki ei ole turha eikä merkityksetön. Sen näkee, kun katsoo perhosta tai niityn kukkaa, jolla on aikaa ehkä vain muutamia päiviä. Siinä ajassa ne antavat kaikkensa, kyselemättä, empimättä.

"Herra, opeta minua laskemaan päiväni oikein, että saisin viisaan sydämen."