Tanskalaisella Peter Høegillä on Suomessakin uskollinen lukijakunta, joka on joutunut odottamaan kauan: peräti kymmenen vuotta ehti kulua edellisen Høeg-suomennoksen Kuvitelma 20. vuosisadasta ja uusimman Hiljaisen tytön välillä.

Kyllä uutuus odotuksen palkitsee: se on taattua Høegiä ja vielä aiempaa paksumpana, 566-sivuisena pakettina. Eikä kirjaa mielellään laske käsistään, kun sen kerran on avannut. Høegillä on valtaisa mielikuvitus ja illuusioiden luomisen ja tarinan kuljettamisen taito.

Juonenkäänteitä riittää kuin toimintaelokuvassa — sellaisessa, jota katsoessaan ei pysty kuvittelemaan, että sankarille voisi käydä huonosti. Se kun ei kerta kaikkiaan kuulu konseptiin. Toimintaelokuvista muistuttaa myös kirjan päähenkilöiden missio, maailman pelastaminen.

Høegiä eivät pikkuasiat ja arki tunnu kiinnostavan vähääkään. Hiljaisessa tytössä on kyse suurista ja kohtalokkaista asioista. Ehkä Høegin maailmassa elämä, kuolema ja rakkaus — joka on kaikkinielevää kuin naistenviihteessä — pitäisi kirjoittaa suurella alkukirjaimella niin kuin Jumalakin, joka on kirjassa jonkinlainen kosminen, Rouvaherraksi kutsuttu voima.

Sama etäisyydenotto todellisuuteen näkyy myös Høegin henkilöissä, jotka tuntuvat olevan enemmän ideoita erityislaatuisiksi romaanihenkilöiksi kuin ihmisiä. He ovat jonkinlaisia superihmisiä erikoiskykyineen: päähenkilö Kaspar Krone esimerkiksi on sirkusklovni, joka kykenee kuulemaan miten maailma soi.

Tulee sellainen olo, että Høeg on rakentanut romaaniaan kuin katedraalia: kaikesta on tehty hirveän suurta ja hienoa, yksityiskohtia ja symboliikkaa on lisäilty loputtomiin. Vaikutelmaa tehostamaan lisätään ortodoksinunnia, viittauksia Rouvaherraan ja rukoukseen — ja kaiken yllä soi Bach. Olenko lukijana harhaoppinen, kun kirjailijan katedraali jää hienoksi, viihdyttäväksi kuoreksi, mutta ei juuri kosketa, hämmennä tai herätä?