Jätän hetkeksi muuttokaaoksen taakseni ja kävelen metsäpolkua pitkin järven rantaan. Mieli alkaa kävelyn aikana pikkuhiljaa asettua illan laulun täyttämässä metsässä.

Metsässä on alkukesän tuoksu. Kielot ovat jo kukassa. Harjun päältä laskeudun järven rantaan. Istahdan alas. Laskevan auringon puna värjää pilvet vastarannan yllä.

Tämä on illan paras hetki, aina erilainen. Kaikki värien vaihtuvat sävyt kaihoisasta sinipunasta oranssin liekkiin.

Käki kukkuu vielä jossain. Kuikan ääni jossain ihan lähellä. Niemen nokan takaa se lipuu silmieni eteen. Uljas alkuhämärän lintu, jo ammoin ennen ihmistä ollut.

Linnun pää kääntyy hitaasti puolelta toiselle. Jostain kauempaa kuuluu sen lajitoverin kutsu. Linnulla ei tunnu olevan kiire vastata. Koko sen hidas liike tuntuu kertovan, mikä hätä tässä on, mihin kiire. Vuosituhannet ovat kulkeneet, tässä sitä vain meloskellaan. Mitä sinäkin huolehdit miespolo, ei elämä sinusta riipu. Laske huolet mielestäsi, istahda alas ja hengitä illan tuoksua.

Miksi tämän pitäisi olla jokin harvinainen hetki? Se, mihin ihminen syvimmiltään luottaa ja mikä ohjaa hänen elämäänsä ja mitä hän varsinaisesti voi olla, on aina läsnä, hiljaisen hetken päässä. Tarvitsee vain harjoitusta siihen, että on se hetki, varattu kuulemiselle ja ihmettelylle.

"Herra, sinun armosi on avara kuin taivas, pilviin ulottuu sinun totuutesi."