Aamukahvi oli mennä väärään kurkkuun, kun luin maanantain Helsingin Sanomista ateistien ajatuksia kirkon jäsenten harjoittamasta hyväntekeväisyydestä.

Ihan ensimmäiseksi on syytä pohtia jutussa ollutta "tietoa", jonka mukaan kirkollisveron tuotosta menisi vain yksi prosentti hyväntekeväisyyteen. Juttuun oli laskettu seurakuntien budjettivaroistaan tekemiä lahjoituksia lähetystyöhön, Merimieskirkolle ja diakonia-avustuksiin, mutta ne ovat vain murto-osa kirkon ns. hyväntekeväisyydestä. Suuri osa kirkon työntekijöistä tekee työtä ihmisten auttamiseksi, samoin seurakuntien tuhannet vapaaehtoiset. Papit lohduttavat surevia, perheneuvojat auttavat kriisipareja, diakoniatyöntekijät etsivät ratkaisuja vaikeisiin elämäntilanteisiin, vapaaehtoiset käyvät tapaamassa yksinäisiä ja niin edelleen.

Kirkon jäsenet tekevät kirkollisveron maksamisen lisäksi ihan sitä samaa kuin lehdessä haastatellut ateistit. Monet heistä lahjoittavat rahaa, ja osa myös aikaansa, erilaisille järjestöille Punaisesta Rististä Unicefiin. Jutussa mainittu Kirkon Ulkomaanapu ei suinkaan tee lähetystyötä, vaan katastrofi- ja kehitysyhteistyötä, jossa ei kysytä uskontokuntaa. Lähetysjärjestötkin auttavat jäsenkirjaa kysymättä. Moni kirkkoon kuulumaton saa maailman kriisipesäkkeissä apua kirkollisilta järjestöiltä ja kotimaassa tukea kirkon diakoniatyöltä, seurakuntalaisten vero- ja lahjoitusrahoilla.

Eniten ihmettelin haastateltavien näkemyksiä hyvän tekemisen motiiveista. Heidän mukaansa kirkkoon kuuluvat tavoittelevat taivaspaikkaa tai ostavat hyvää omatuntoa. Ateistit sen sijaan lahjoittavat rahaa pyyteettömästi, auttamisen halusta ja ovat vielä erityisen inhimillisiä.

Kirkon jäsenetkö auttavat vain, koska ansaitsevat sillä taivaspaikkaa? Luterilaisen kirkon sanoma ei kyllä millään istu tähän näkemykseen. Sen mukaan ihminen ei voi ansaita pelastusta hyvillä teoillaan. Pelastus on hankittu jo Golgatalla. Hyviä tekoja ei siis tarvitse tehdä Jumalan lepyttämiseksi. Niitä on hyvä tehdä siksi, että niin on oikein.

Auttamisen motiivit ovat harvoin, jos koskaan, täysin epäitsekkäitä sen paremmin kristityllä kuin ateistillakaan. Mutta mitä pahaa siinä on, jos auttamisesta seuraa hyvä mieli? Se on viesti siitä, että on toiminut ihmisenä toiselle.