"Olen kuin juna / joka vuodesta toiseen sauhuaa / edestakaisin Kyllä-kaupungin / ja Ei-kaupungin välillä. / Hermoni jännittyvät langoiksi / Ein ja Kyllän välille", kirjoitti Jevgeni Jevtušenko runossaan Kaksi kaupunkia.

Omat hermoni jännittyvät Ein ja Kyllän välille Helsingin rautatieaseman edustalla, jossa on erilaisia pyytäjiä yhtä tiuhassa kuin aitajuoksuradalla aitoja. Yksi kysyy bussirahaa, toinen vessakolikkoa, kolmas vitosta kaljaan ja loput avustuksia erilaisille järjestöille. Usein tekee mieli auttaa, mutta kun kaikille ei ole varaa antaa, terästäydyn jo aukiolle tullessani sanomaan: "Ikävä kyllä ei" tai "Ei nyt, kun avustan jo muita".

Yksi kohtaaminen pani kuitenkin miettimään, olenko kokonaan jäänyt Jevtušenkon Ei-kaupunkiin. Olin puolijuoksua menossa lounastapaamiseen, kun minut pysäytti siisti ja tumma nuori mies, melkein poika, ja aloitti: "Anteeksi, mutta voisitko ostaa…" Ennen kuin hän ehti loppuun, suustani lipsahti "En nyt voi". Ja vasta kun olin ohi, kuulin lopun: "…minulle ruokaa."

Säpsähdin, mutta en osannut enää pysähtyä. Lounaalla en edes huomannut mitä söin, kun kysymykset velloivat mielessäni: Olisiko poikaa pitänyt auttaa? Miksi hän kerjäsi tuntemattomalta ruokaa? Eikä hänellä ollut yhtään ystävää? Eikö hän osannut hakea kirkolta tai järjestöiltä ruoka-apua?

Vatvoin tietysti myös oman käytökseni verukkeita: Olisinko kuunnellut, jos pyytäjiä ei olisi ollut joka askeleella? Oliko pojan silmissä oikeasti hätää? Jos olisin auttanut, olisiko hän myynyt ruoat ja ostanut kaljaa tai huumeita? Tajusin kuitenkin saman tien, ettei tuollaisilla kysymyksillä ollut väliä. Olisin pystynyt kustantamaan aterian nälissään olevalle. Olisin kestänyt senkin, että olisin tullut huijatuksi.

Sitä oli vaikeampi niellä, että tajusin juuttuneeni Ei-kaupunkiin, jossa "epäluuloisesti tuijottaa/ jokaikinen muotokuva." Mieluummin haluaisin kuin Jevtušenko, että minua "heittelisivät välillään" Kyllä ja Ei — vaikka en aina tietäisikään, mihin juna on menossa.