Sinun huoneesi on yhä tyhjä. Näyttöruutu ei vilkuta. Seinät on tapetoitu uudelleen. Pehmolelut, joita häpesit, on viety kellariin, Ovesta on poistettu se juliste, joka kielsi kaikkia ehdottomasti astumasta sisään ilman lupaa.

Kun poistuit, jäivät lattiat kaikumaan autiutta. Verhot putosivat kaupungin ylle. Mainosten ja katuvalojen ilotulitus sammui ikkunan takana. Ja sataa, sataa koko ajan niin kuin sinä yönä.

Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho. Me olemme katoilla kasvavaa heinää, pengerpelto itätuulen armoilla, kuten profeetta Jesaja aikoinaan sanoi.

Kun ihminen on mennyt, eivät hänen asuinsijansa enää häntä tunne. Kukaan ei tiedä, että Kilroy kävi täällä, vaikka graffiti seinässä niin väittääkin.

Nurmikko peittää rauniot, sammal kasvaa yli pihakaivon. Ihmisen tekemät talot lahoavat, muuttuvat peruskiveksi ja hankautuvat pois.

Eikä meille kenellekään ole tarjolla muuta majaa. Ellei Herramme kulkisi valmistamassa meille asuinsijaa, mihin majoittuisimme? Ja minne kävisimme taloksi, kokonaan, ikuisesti?