Nuoren ranskalaiskirjailijan Céline Curiolin esikoisromaani kertoo nuorehkosta pariisilaisnaisesta, joka työskentelee rautatieaseman kuuluttajana. Naisen ammatti on kuin vertauskuva niille yksinäisyyden ja irrallisuuden kokemuksille, joita romaani on tulvillaan.

Niin kuin kaiuttimista kuuluva, numeroita ja asemien nimiä lateleva näkymätön ääni, joka ei kohdista puhettaan kenellekään erityisesti ja kuitenkin kaikille yhtä aikaa, ei nuori nainenkaan omassa elämässään onnistu luomaan vastavuoroista ja kuuntelevaa suhdetta. Hän ei tule nähdyksi; hänellä ei ole edes nimeä.

Romaani on taidokas kuvaus nuoren ihmisen ajelehtimisen ja satunnaisten kohtaamisten maailmasta. Pariisi ei ole kauneimmillaan vaan näyttäytyy kolkkona, metrotunneleina ja alennusmyyntikauppoina, sivukatuina ja asemina. Päähenkilö on kovin piirteetön, hän on kuin väentungoksia ja autioita katuja rekisteröivä nimetön katse, jonka mieli silti poukkoilee ja täyttyy välillä pakahduttavalla tavalla.

Tunteet heräävät, kun nainen rakastuu varattuun mieheen. Miehestä muodostuu pian naisen tunteiden ja ajatusten ainoa kiinnekohta. Pää täyttyy kuvitelluista kohtaamisista, tarkoista suunnitelmista.

Näin Curiol kuvaa nainen riemua ensitreffien odotuksessa:

"Ajatus treffeistä on kuin nuorallakävelijän köysi. Ruumis tuntee sen vaikutukset: hänen ryhtinsä on suorempi eikä häntä väsytä. Hän tuntee itsensä valituksi. Hänestä tuntuu, että yhtäkkiä hän ei enää tee niin kuin elämä haluaa, vaan elämä tekee mitä hän haluaa."

Elämä ei tietenkään tee mitä hän haluaa — ainakaan kovin pitkään. Kun nainen vihdoin pääsee kosketuksiin miehen kanssa, kaikki suunnitelmat pettävät, odotukset lyövät silmille ja hän jäykistyy. Haaveilujen ja todellisen kohtaamisen välinen etäisyys on ylittämätön. Yksinäisenä voi mieleen helposti nousta kuvitelmia siitä, että elämää ja toista ihmistä voisi hallita.

Kun naisen yksinäisyys on tarpeeksi syvää, todellisuus ympärillä tuntuu liukenevan. Muista ihmisistä tulee statisteja mielen näyttämölle. Se yksinäisyydessä onkin kaikkein pelottavinta. Curiol osaa kuvata loistavasti juuri niitä suhteellisuuden ja suhteettomuuden rajapintoja, joilla yksinäisen mieli hortoilee.

Lukemisen hetkellä naisen yksinäisyys tuntui miltei sietämättömältä. Romaani nostaa mieleen monia yksinäisyyteen liittyviä kysymyksiä: Miten elää olematta puheissa oikein kenenkään kanssa? Tai miltä tuntuu, kun tunteiden kohde on aina poissaoleva, tai kuviteltu? Miten kestää itseään, jos ei saa purkaa tunteitaan todellisten ihmisten kanssa?

Curiolin romaanin pohjavire on sama kuin Tove Janssonin Näkymättömässä lapsessa. Lohduttomuudestaan huolimatta Viimeinen kuulutus tuntuu vihjaavan, että ihmisen voi rakastamalla saada näkyväksi. Sattuman varassa elävä päähenkilö tarvitsee rakkautta kaoottiseen ja tyhjään elämäänsä: todelliseksi itselleen voi tulla vasta kun on sitä ensin toiselle.